Siba Shakib: Nach Afghanistan kommt Gott nur noch zum Weinen

Tämä koskettava kirja on julkaistu vuonna 2001, käännetty useille kielille, ainakin ruotsinkielisenä löytyy. Suomenkielelle ehkä ei. Luin tämän saksankielisenä.
Kirjan on kirjoittanut iranilais-saksalainen toimittaja, elokuvan tekijä ja kirjailija, Siba Shakib. Suomennettuna kirjan nimi on vapaasti käännettynä  "Jumala tulee Afganistaniin enää vain itkeäkseen"

Kirja kertoo afganistanilaisen naisen, nimeltään Shirin-Gol, elämäntarinan. Kertomus tempaa mukaansa niin, että tuskin malttaa kirjaa kädestään laskea. Kuinka vaikeaa on naisen osa Afganistanissa, jota miehittivät välillä venäläiset, sitten muutkin, milloin elämän määräsi islam, Taliban-liike, mujahideen-sissit.
Naisen, myös tyttöjen osa oli talibanien aikaan erityisen vaikea. Lisäksi nälkä, köyhyys, kodittomuus ja oikeudenmukaisuuden puuttuminen olivat jokapäiväistä.
Ihmiset joutuivat pakenemaan, etsimään paikkaa, jossa heillä olisi parempi olla, Pakistaniin, Iraniin ja olojen niissäkin maissa muututtua huonommiksi, taas palaamaan Afganistaniin. Perheiden hajoaminen tavalla, jota nykyihmisen täällä Euroopassa on vaikea osata edes kuvitella.

Kirja on surullinen, koskettava, riipaiseva. Kuinka suuri osa maailman ihmisistä elääkään samankaltaisissa olosuhteissa kuin Shirin-Gol! Kuinka suuri osa maailman ihmisistä onkaan pakosalla, kodittomina, nälkäisinä, vailla mitään omaa, vailla ihmisoikeuksia! Kuinka hyvin voivatkaan miljoonat ja miljoonat ihmiset tällä samalla maapallolla kuin nuo edellämainitut, kaikkea vailla olevat!

Kirja on kerrottu kielellisesti mukavalla tavalla, ainakin tämä saksankielinen käännös. Suosittelen kaikille, varsinkin omaan elämäänsä tyytymättömille ihmisille. Kirjan lukemisen jälkeen voi katsahtaa ympärilleen ja miettiä, kenellä onkaan asiat hyvin, kenellä huonosti.

Eric-Emmanuel Schmitt: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset

Tämän ihastuttavan kirjan luin saksankielisenä. Mietin, millainen se olisi ollut lukea suomenkielisenä? Käännös vaikuttaa niin suuresti lukukokemukseen, että parasta olisi voida lukea kaikki kirjat alkuperäiskielellä.
Tykkäsin tästä pikkukirjasta aivan valtavasti. Teksti oli kohtalaisen suurikokoista ja sivuja 100 kpl, kieli oli helppolukuista, huumori vaivihkaista, ohimennen ilmenevää, taitavaa.
Kuinka onkaan näin vähäiseen kirjaan saatu mahtumaan niin paljon suuria asioita? Nuoren pojan ja vanhemman miehen ystävyys, joka alkoi hiljakseen ja kasvoi elämääkin tärkeämmäksi, molemmat tarvitsivat toistaan. Pojasta kasvoi nuorukainen ja mies vanheni. Elämä toi eteen surullisia asioita ja toisaalta elämänviisauksia ja onnellisuutta, molemmille miehille, niin nuorelle kuin vanhemmallekin.
Muutamat toistuvat sanonnat saivat minut hymyilemään, kirjaa oli todella mukava lukea eikä loppukaan jäänyt mysteeriksi, vaan kirjalla oli selkeä alku ja loppu.
Zack: Lächeln! Mitenkähän tuo hauska sanonta on käännetty suomeksi?
Suosittelen kirjaa ihan kaikille, oivaa matkalukemista, kirjan tarina antaa paljon lukijalleen, ainakin minulle.

Wibke Bruhns: Isäni maa

Kirja on ilmestynyt Saksassa vuonna 2004 ja suomennettuna vuonna 2010. Kirjailija kertoo perheensä historiasta, isänsä elämästä ja kuolemasta Hitlerin ajan Saksassa. Alkuun käydään läpi taustatietoja sekä sukuhistoriaa ja se osoittautuu välttämättömäksi, jotta pysyy myöhemmin kärryillä, kuka kukin on. Myös suvun lähtökohdat, varakkuus ja hyvinvointi ovat mielestäni olennaisia asioita koko kirjan sisällölle.

Kirjailija on kyseisen isän nuorin tytär, jolle ei ole jäänyt ainuttakaan oikeaa muistoa isästään. Hän tutkii ja tutustuu isäänsä lukuisien kirjeitten välityksellä sekä vanhempien sisartensa, sukulaistensa sekä muiden aikalaisten kertomuksien avulla. Myös Saksan historialla on kerrottavanaan karua tekstiä.
Isä Heinz Georg Klamroth osallistuu jo nuorena, heti ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 1. maailmansotaan, johtaa joukkoja jo 20 vuotiaana. Tyydyttää omin sanoin ilmaisemaansa "verenhimoa" tappamalla venäläisen sotilaan, joka ei aiheuta hänelle tunnontuskia, kysehän oli vihollisesta. Joutuu kuitenkin myöhemmin pakkotilanteeseen, jossa itsepuolustuksekseen päätyy ampumaan maanmiehensä ja siitä hän kokee voimakasta ahdistusta läpi elämänsä, olihan tämä saksalainen sotilas ensimmäinen "ihminen", jonka tappoi.

Toisen maailmansodan puhjetessa HG Klamroth lähetetään taas sotaan, nyt jo kypsempänä, perheellisenä miehenä. Alkuun ihannoiden arjalaisuutta, Hitleriä ja edeten komeasti sotilasurallaan. Liian myöhään hän huomaa, että Hitlerin pauloista ei voi perääntyä muulla tavalla kuin luopumalla hengestään, toisin sanoen joutumalla tapetuksi. Paluuta ei ole.

Uskon näin käyneen monille, varsinkin ylempiarvoisille, johtotehtävissä olleille saksalaissotilaille. Sodan edetessä heille paljastuu sodan todellinen tarkoitus ja kauheus, Hitlerin hirvittävä suunnitelma maailman herruudesta sekä kansanjalostuksen toteuttaminen raaimmalla mahdollisella tavalla. Se on kuin tahmeaan hämähäkin verkkoon juuttuneen tai kuin kalaverkkoon sotkeutuneen epätoivoinen taistelu, pois ei enää pääse, pyristely on turhaa. Liian myöhään huomaa olevansa ansassa.

Mietin, miltä on kirjoittajasta, Klamrothin tyttärestä tuntunut tutustua omaan isäänsä tapahtumien kautta? Kuinka ristiriitaiset tunteet ovatkaan vallanneet tyttären!
Kirja on karmaisevan koskettava ajankuva Saksan sodista ja niiden mielipuolisista ihmisistä. Ihmisen loputtomasta pahuudesta toista ihmistä kohtaan.
Omana kouluaikanani Saksa sivuutettiin historian tunneilla parilla rivillä, tapahtumat olivat liian tuoreita käsiteltäviksi eikä tietoakaan ollut vielä tarjolla opetettavaksi. Nyt aika on otollinen, sopivan pitkä etäisyys tapahtuneeseen antaa mahdollisuuden eläytyä sodan runtelemaan aikaan, sen ihmiskohtaloihin, sodan raakuuteen.

Valitettavasti samaa tapahtuu jossain päin maailmaa nyt ja tulevaisuudessa, ihmisen pahuus ei maailmasta minnekään häviä, se vain etsii kanavia purkautuakseen tavalla tai toisella ja mikä onkaan parempi alibi kauheuksille kuin sota tai ylhäältä käsin tuleva käsky.

Sodan jälkeen polvenkorkuisena pikkutyttönä kyselee Wibke viattomasti kotonaan "eikö kukaan rakastakaan enää Führeriä? miksei kukaan enää sano Heil Hitler?
Aikuinen Wibke huomauttaa, että pitäisi kysyä "miksi kukaan on koskaan niin sanonut?"

Suosittelen luettavaksi.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Vihdoinkin mielenkiintoinen kirja! Kun sellaiseen tarttuu, niin kylläpä löytyy myös aikaa sen lukemiseen. Tämä kirja on ilmestynyt vuonna 2011 ja kirjastoista sen joutuu enimmäkseen tilaamaan.

Pari vuotta sitten luin saman kirjailijan edellisen kirjan Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth ja kuten se, niin myös tämä on omaelämäkerrallinen kirja. Kirja kertoo vaikeasta, toisaalta hyvästä lapsuudesta. Vaikeasta kasvamisesta aikuiseksi, monimutkaisesta perhedynamiikasta, rakastavasta isästä, etäisestä äidistä.

Kummallakin vanhemmalla on ollut painolastinaan oma menneisyytensä, johon olivat voimakkaasti sidoksissa. Vanhalla iällä solmittu avioliitto, ihmissuhdevaikeudet ja herkkä lapsi antennina ja ukkosenjohtimena kaiken tunnekaaoksen ja toisaalta tunnekylmyyden aistivana osapuolena. 

Äidin ja lapsen välille jäänyt kuilu, jatkuvasti vaihtuvien au-pair.tyttöjen kasvattama lapsi. Olisiko kaikki ollut toisin, jos äiti olisi hoitanut lastansa heti ensi päivistä lähtien, ottanut syliinsä, imettänyt, nukuttanut vieressään, laulellut kehtolauluja, tehnyt lapsestaan elämänsä keskipisteen?

Vanha isä, joka yritti parastaan perheensä eteen, rakasti lapsiaan, mutta koki tärkeimmäksi velvoitteekseen olla puolisonsa tukena, aina, joka asiassa. Jäi tuntuma, että kuten Adolf Ehrnrooth aikoinaan taisteli isänmaan  puolesta, niin samoin hän taisteli perheensä puolesta, kuitenkaan osaamatta selvitä siitä.

Tytär kysyy isältään "Isä, miksei äiti näe meitä ja tätä mitä hänellä on? Miksi hän itkee oman lapsuutensa perään, vaikka hänellä on meidät? Eikö hän näe valkoista taloamme... tai merta. Ja elämää, meidän elämäämme, joka on täällä. Eikö hän näe sinua, isä, sinua ja sinun uhrautuvaa rakkauttasi ja lojaaliuttasi? 

"Minä en tiedä" vastaa isä ja hänen on silminnähden vaikea puhua enempää.

lähde MTV3

Kirja on koskettava kertomus perheestä, jossa roolijako ei onnistunut niin, kuin olisi pitänyt. Perhe, jossa äiti ei löytänyt paikkaansa lastensa äitinä ja se oli kaikkien ongelmien alku.

Surullinen kirja, hyvä kirja, sydäntäraastavan rehellinen kuvaus kulttuuriperheen arjesta.

Kuvassa perhe ja ilmeisesti silloinen aupair-tyttö vuonna 1971.

Lempi Jääskeläinen: Tyttö vanhassa kaupungissa

Vihdoinkin sain tämän kirjan luettua! Elämässä on ollut niin paljon muuta aikaavievää, mm. tietokoneongelmia läpi koko talven, ettei energia ole riittänyt lukemiseen.
Tämä v. 1961 julkaistu kirja, on yksi Lempi Jääskeläisen viimeisimmistä teoksista. Hän oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 1964. Olen lukenut aikaisemmin muutaman muunkin hänen kirjoistaan, nimitäin Parikkalasta kertovat Hovin vallat sekä Talonpoika ja hoviherra. Niin Lempi Jääskeläisellä kuin itsellänikin, on juuret samassa kylässä, kuinka läheiset, sitä en tarkalleen tiedä.
Kirja on kuulemma kirjailijan lapsuudenkuvaus. Ajankohtana viime vuosisadan alkupuoli päättyen Suomen itsenäisyyteen.

Kerronta on miellyttävää, murresanoja mukavasti siellä täällä, kuin sattumia sopassa, mutta ei niin runsaasti kuin noissa kahdessa muussa kirjassa. No, sehän on selviö, tämä kirja kertoo Viipurista ja oman äitini perusteella tiedän, että siellä karjalanmurre ei ollut niin voimakasta kuin maaseudulla ns. tavallisen kansan keskuudessa. Johtui kaiketi siitä, että suurkaupungissa eli niin paljon muualta tulleita ihmisiä ja monia paljon kouluja käyneitä, että kielestäkin tuli enemmän yleiskieli kuin karjalankieli.

Eläydyin kirjan kerrontaan totaalisesti. Porvarisperheen arki oli ns. hyvää elämää, kunnes Suomen itsenäisyystaistelut alkoivat. En ole paljonkaan perehtynyt historiaan, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi konkreettisesti, mitä punaiset ja valkoiset joukot ihan oikeasti tarkoittivat. Kuinka raakoja saman kansan ihmiset voivat olla toisilleen, aivan uskomatonta. Me suomalaiset! Ihmiset joutuivat pelkäämään, näkemään nälkää, piiloutumaan ja oma henki oli jatkuvasti vaakalaudalla. Ihmisiä tapettiin raakamaisesti ja kiduttaen, täysin mielivaltaisesti.
Oikeasti pakoon ei päässyt, kaikki liikenne kanta-Suomen suuntaan oli katkaistu, oli pakko pysyä Viipurissa. Onneksi valkoiset loppujen lopuksi pääsivät voitolle, kun kuuluisa marsalkka Mannerheim ratsasti Viipuriin ja pelasti meidät. Kuulostaa ihan sadulta. Tämä satu olisi voinut päättyä toisinkin ja silloin tuskin olisi tätäkään kirjaa koskaan kirjoitettu.
Hyvä lapsen näkökulmasta itsenäisyytemme syntyvaiheita ja sitä edeltävää elämää Viipurissa hienosti kuvaava kirja. Ainoastaan yksi seikka häiritsi minua alusta loppuun. Muilla kirjan henkilöillä oli nimet, mutta kirjan päähenkilöä eli kirjailjaa itseään nimitettiin vain Tytöksi. En tottunut siihen ollenkaan. Miksei hänellä ollut nimeä?

Angelika Kindt: Wenn Kinder den Kontakt abbrechen

Verlassen werden ohne Vorwarnung - ein tabuisiertes Thema
Angelika Kindt wurde von ihrer Tochter ohne Vorwarnung verlassen – warum, weiß sie bis heute nicht. Auf der Suche nach Antworten und Hilfe stellte sie fest, dass sie damit nicht allein ist. Das Phänomen ''Verlassene Eltern'' zieht sich durch alle sozialen Schichten, wird von der Gesellschaft jedoch tabuisiert. Neben der Bewältigung ihrer Schuldgefühle, Ratlosigkeit und Trauer sehen sich die Betroffenen auch noch mit der Ablehnung und Ächtung durch die Umgebung konfrontiert. Anhand ihrer eigenen Geschichte sowie der Erfahrung anderer Betroffener schildert die Autorin den Prozess des ''Verlassenwerdens'', die Warnhinweise und Abläufe. 
Südwest Verlag



- Hilfestellung und Strategien einer Verlassenen Mutter - erään hylätyn äidin selviytymiskeinoja

Pitkästä aikaa taas saksankielinen kirja. Aiheena "Kun lapset katkaisevat yhteyden" eli kun aikuiset lapset laittavat välit poikki vanhempiinsa. Aiheesta ei juuri löydy suomenkielistä kirjallisuutta, onhan aihe erittäin tabu, arka, hävettävä, kukapa siitä haluaisi ainakaan omakohtaisesti kirjoittaa? Tämä saksalaisnainen kuitenkin on ollut kyllin rohkea kertoakseen julkisesti, miltä tuntuu olla lapsensa hylkäämä äiti.
Tämän äidin aikuinen tytär katkaisi suhteet äitiinsä ilmoittaen siitä sähköpostitse. Mitään edeltävää riitaa ei ollut, joten tämä tieto tuli täysin odottamatta. Siitä on nyt kulunut 4 vuotta.
Angelika Kindt on haastatellut muita saman kohtalon kokeneita vanhempia ja siltä pohjin kirjoittanut tämän kirjan hyödyntäen kaikkien haastateltujen sekä omia kokemuksiaan. Näitä lapsensa hylkäämiä äitejä, ja myös isiä, oli yllättävän paljon. Perheet olivat keskivertoperheitä ja äidit ja isät ns. kunnollisia ihmisiä.

Kirjan sisältö on hyvin koskettavaa, surullista. Hylätyn vanhemman osa ei ole helppo. Siihen liittyy häpeä, huonommuudentunne, arvottomuus, avuttomuus, suru, yksinäisyys, itsesyytökset, masennus. Lapsensa hylkäämä kokee itseään loukatun syvästi. Hylätty vanhempi kyselee "mitä olen tehnyt väärin?" ja tuskin saa siihen vastausta. Kuten yleensä vanhemmat, niin myös nämä lastensa hylkäämät äidit ja isät ovat yrittäneet parhaansa. Tyypillistä on, että vanhemman mielessä pyöriviin lukuisiin kysymyksiin ei ole vastauksia, lapsi ei niihin vastaa. Vanhemman osana on odottaa. Toivoa, että syntymäpäivänä tai jouluna lapsi sittenkin muistaisi, ottaisi yhteyttä. Vanhemman osana on pettyä kerta toisensa jälkeen.
Monet vanhemmat ovat tämän pohjattoman surunsa kanssa aivan yksin, eivät rohkene kertoa asian todellista laitaa kenellekään, vaan turvautuvat hätävalheisiin, jos joku kyselee heidän lapsensa kuulumisia, "tyttäreni on ulkomailla"...
Kirja on hyvin monipuolisesti asiaa käsuttelevästi kirjoitettu. Kuitenkin siitä puuttuu mielestäni aivan olennaisia seikkoja. Olisin halunnut tietää lisää, kuten esim. miten myöhäisempi sovinto on mahdollinen, voiko suhde palautua ennalleen ehkä vuosien katkon jälkeen? Miltä tuntuu tavata tämä vanhempansa hylännyt lapsi uudestaan? Eikö siinä tilanteessa purkaudu valtava, ehkä jopa hallitsematon tunneryöppy? Ehkä näitä jälleentapaamisia ei haastateltujen kohdalla ollut tapahtunut, joten ei niistä ole voinut kirjoittaakaan.
Aiheen arkaluontoisuus ja tabu-teemaisuus näkyy jo siinä, että aihetta käsitteleviä foorumeita tai kirjoja on vain vähän saatavilla. Lähes mistä tahansa muusta aiheesta löytyy nettitietoutta pilvin pimein, vaan ei tästä. Siksi kirjan kirjoittaja on perustanut internettiin vertaistukiprojektin, johon voi ottaa yhteyttä. Saksankieliseltä alueelta löytyy toinenkin asiaa käsittelevä foorumi.

http://www.wenn-kinder-den-kontakt-abbrechen.de/
DIE Homepage für verlassene, verstossene Eltern

Tulipa mieleeni, että kuinka yleistä on tilanne toisin päin, että vanhempi katkaisee välit aikuiseen lapseensa?

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. 
He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. 
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.
- Khalil Gibran

Pirjo Koivisto: Saddamilta salassa

Tämä omakustantaisena  julkaistu kirja on kirjoitettu vuonna 2005 ja se kertoo 1970-luvun lopulla alkaneesta Saddamin hallinta-ajasta ja samoihin aikoihin alkaneista suomalaisten firmojen rakennustöistä Irakissa, jonne usein myös perheet muuttivat mukana, kuten tässäkin tapauksessa. Miehensä työn takia Bagdadiin muuttanut perheenäiti kertoo elämästä Irakissa. Kirjoitustyyli on sujuvaa, oikeastaan erittäin hyvää, tapa käsitellä asioita on hyvin suora ja aito.
                                                                               
Heti kirjan alusta alkaen minua häiritsi tietty ylimielinen asenne, nenän vartta pitkin katsominen, "te tyhmät arabit ja me viisaat länsimaiset".  En pidä sellaisesta asenteesta. Jos ihminen muuttaa vieraaseen kulttuuriin, niin sinne pitää mennä vieraana, maan asukkaita ja heidän elämäntapaansa kunnioittaen eikä  ylemmyydentuntuisena, olevinaan muita parempana ihmisenä.
Arabeista sain aivan uudenlaisen käsityksen, heidän ajattelutavoistaan ja ilmeisen suuresta luottamuksen puutteestaan muita ihmisiä kohtaan. Lienee sikäläisen vuosituhansien aikaisen kulttuurin tuomaa luonteenpiirrettä. Saddam Husseinin tiesinkin olleen hirviö, diktaattori, mutta tämä kirja toi sen ihan tuohon omalle ulottuvuudelle, lähelle.

Kirjan kertomus kärsi joiltain osin uskonpuutteesta, ihan kaikkea kerrottua en osaa pitää totena, en ainakaan tälle yhdelle perheelle tapahtuneena. Olikohan kirjaan lisätty muidenkin länsimaisten asukkaiden vuosien aikana kokemia tarinoita? Kirjan kertomus nimittäin eteni draamasta draamaan, tavallisesta arkielämästä kerrottiin hyvin vähän.

Suuren suuri puute kirjassa oli kuvien puuttuminen. Ei kuvan kuvaa. Onneksi kirjoittaja osasi kuvata kaiken sanallisesti hyvin yksityiskohtaisesti, että sai edes jonkinlaisen käsityksen kaikesta. Olisin todella mielelläni nähnyt kuvia ympäristöstä ja luonnosta. Lisäksi kirjassa olisi saanut olla kartta, jotta olisi ollut helpompi hahmottaa eri kaupunkeja ja matkoja naapurimaihin.

Catherine Cookson: Äitini Kate

 

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1969, siitä on otettu useita uusintapainoksia, tämä lukemani oli painettu vuonna 1996. Kirjailija oli syntynyt vuonna 1906 ja kuoli vuonna 1998.

Aivan ihana kirja, pitkästä aikaa! Olisin voinut lukea tätä kirjaa lopun ikääni, siinä olisi voinut olla vaikka kahdeksan jatko-osaa, enkä olisi saanut tarpeekseni. Varsinkin kirjan loppu oli huikaisevan koskettava.

Aviottomana syntynyt Katie kertoo äidistään Katesta, jota kauan luuli omaksi sisarekseen. Perhe, johon Katie syntyy, on alkoholisoitunut ja elää toimeentulon äärirajoilla. Isoisäpuolen suuri rakkaus Katie-tyttöön on mielestäni se tärkein tukipuu ollut Katien lapsuudessa, se on kantanut läpi vaikean elämän. Kuinka onkaan rakkaus tärkeää, tunne, että merkitsee jollekin kaikkea, on joku, joka rakastaa ehdoitta!

Kirjailijan kirjoitustyyli on rakastettavan maanläheistä, ei mitään hienosteluja, vaan kieltä, joka tuntuu niin arkipäiväisen tutulta, sitä on helppo lukea. Kirjailijan itsetutkiskelu ja omien tunteidensa tulkinta on rehellisen avointa ja seikkaperäistä, siihen on, ihmeellistä kyllä,  helppo samaistua, vaikka oman lapsuuden elämänkulku olisikin ollut aivan erilainen.

Jo lapsesta asti Katie arvioi mielessään lapsuudenperheensä ja elinympäristönsä elämäntapaa ja  pyrkii itse kasvaessaan parempaan elämään, näkee paljon vaivaa itsensä kehittämiseen ja sivistämiseen, on ahkera, määrätietoinen. Omista juuristaan ei kuitenkaan kukaan pääse eroon, sieltä kumpuaa kaikki, ilman juuria ei ole elämää. Sitä kirjailija joutuu läpikäymään aina uudestaan ja uudestaan elämänsä varrella.

Ensimmäistä kertaa koin tämän kirjan myötä ymmärtäväni, mitä tarkoittaa köyhäintalo, vaivaistalo ja kuinka kiitollisia voimme nykyisessä Suomessa olla, että moista käytäntöä ei enää ole. Vaan kukapa tietää tulevaisuudesta?

Tämä kirja sananmukaisesti ajautui käsiini aivan sattuman kautta ja nyt seuraavalla kirjastoreissulla toivon löytäväni sieltä muita Catherine Cooksonin kirjoittamia teoksia. Tämä kirja oli kertomus kirjailijan omasta elämästä, mutta ne muut kirjat lienevät mielikuvituksen tuotteita eli romaaneja, jaksanko olla niistä kiinnostunut? 

Olen huomannut, että kirjailija kirjoittaa usein ne kirjat jotenkin täysin eri tyylillä, jotka kertovat hänen omasta, henkilökohtaisesta elämästään kuin ne, jotka koskevat yleisluontoisia aiheita. Ilmeisesti omakohtaisesti koettuun tulee paljon tunnetta ja sen kerronta on siksi erilaista. Saa nähdä, pitääkö se Cooksonin kohdalla paikkansa...

Oili Forsman: Inkeriläistytön elämäkerta

 

Tämän paksuhkon, pehmeäkantisen  kirjan lukeminen, 360 sivua suhteellisen pientä pränttiä, vaati oman aikansa. Kuvat kirjassa ovat vaatimattomia ja ripoteltu sinne tänne. Kirja on kirjoitettu 2007 ja suunnattu kirjoittajan omille lapsille ja lastenlapsille muistoksi ja sen tuntuinen se onkin. Itsekin olen suunnitellut vastaavaa, mutta en ole saanut aikaiseksi muuta kuin lapsuusmuistot. 

Tykkään ihmisten elämänkerroista, varsinkin tavallisten ihmisten. Vähissä ovat ne kuuluisien ja vaikutusvaltaisten ihmisten elämänkerrat, jotka olen lukenut. Ne ovat usein helppoja kohtaloita, liian siloiteltuja. Sen sijaan, kuten  Veikko Lavi laulussaan sanoo "jokainen ihminen on laulun arvoinen", niin vieläkin enemmän jokainen ihminen on tarinan arvoinen! Tavallisen ihmisen tie on usein särmikkäämpi, vailla valintamahdollisuuksia, enemmän kuuluu kohtalon ääni niissä kuin missään muualla. 

Tämänkin tytön tie alkaa silloisen Neuvostoliiton Inkerinmaalta vuonna 1928, päätyen Suomeen ja sitten aikanaan USAn kautta Kanadaan. Ihailla täytyy sen ajan ihmisten uutteruutta, joskin pakon sanelemaa sekä sitä voimaa, joka heistä kaikista kumpuaa. Siihen verrattuna nykypolvi on varsinaista pullamössökansaa, ei luonnollisestikaan omasta syystään, vaan siksi, että elämän olosuhteet eivät muuta ole vaatineet. 

Kumpikohan on parempi tapa kasvaa aikuiseksi? Kumpi antaa enemmän eväitä elämälle?

Suomalainen Ol'ga Rytkönen eli myöhemmin Oili Forsman kasvaa vanhempiensa ainoana lapsena turvallisessa työläisperheessä, kunnes sota ja ihmisvaino puuttuvat elämänkulkuun. Kirjoittaja kertoo avoimen tuntuisesti ja hyvin kansanomaisesti, mutta sujuvasti elämänsä tapahtumista, jopa monia asioita sangen seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti, johtuen kaiketi juuri siitä, että kirja on tarkoitettu omille jälkeläisille dokumentiksi äidin elämästä.

Sen enempiä kirjan sisällöstä ja "juonen" paljastamisesta, suosittelen tätä kirjaa periaatteessa ihan kaikille, pullamössösukupolvellekin. Edellytyksenä on aito kiinnostus ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Nykyään kuulee usein nuorison sanovan ja siihen ilmeisesti myös uskovansa, että elämä on vain ja ainoastaan omia valintoja. Niinhän se ei ole. Kyllä elämä vetää jokaiselta joskus maton jalkojen alta, joillekin näitä itsestä riippumattomia elämänkolhuja tapahtuu useammin kuin toisille. 

"Kohtalo määrää tien", kuten kirjan alaotsikko kuuluu.

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset

Pitkästä aikaa taas yksi luettu kirja! Tämä osuu sopivasti tammikuulle, toivon, että ehdin lukea joka kuukaudelle edes yhden kirjan...

Olen lukenut paljon Kiinasta kertovia kirjoja, mutta tämä oli ensimmäinen, joka kertoo nykyajan Kiinasta. On kännykät ja tietokoneet ja ihmiset matkustelevat vapaasti ympäri maailmaa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2009 ja tapahtumat ovat 2000-luvulta.





Kirja on tosikertomus, kirjailijan äiti on kuolemaisillaan ja tytär lähtee äitinsä luokse. Kuitenkin äiti ehtii kuolla ennen kuin tytär ehtii perille. Koko perhe on koolla, kaikki 6 lasta, nuorinkin eli tämä kirjailija on jo yli 40 vuotias.
Kiinalaisen hautajaisperinteen seuraaminen on mielenkiintoista, tapahtuma kestää kolme päivää. Niinä kolmena päivänä sisarukset käyvät tuntojaan läpi, muistelevat menneitä, riitelevät.

Nuorin tytär aloittaa selvittämään äitinsä ja samalla omaa menneisyyttään. Sieltä pulpahtaa päivänvaloon  kaikenlaista, muistot Maon ajoilta, kulttuurivallankumouksen kauhut, ihmisten pahansuopuutta. Tyttären itsesyytökset äitinsä laiminlyönnistä, vaikeat ihmissuhteet, elämän raadollisuus ja elämän loputon kauneus. Kaikki tapahtuu kolmen päivän sisällä.

Paikka paikoin kirjan saattoi kokea tylsäksi. Siinä kerrotaan ihmisten välisiä tapahtumia ja jos kiinnostus ei sellaiseen riitä, niin kannattaa silti olla sisukas ja lukea kiltisti joka sivu. Kirja on antoisa, avoin kokemus kokonaisuudessaan. Suosittelen, jos olet kiinnostunut nykypäivän kiinalaisuudesta ja/tai ihmissuhteiden monisäikeisyydestä.

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano

Taas olin lukemassa Mazzarellaa, minulla on oikea Mazzarella-buumi menossa. Seuraavakin kirja on samalta kirjailijalta...
Tämä kirja on Mazzarellan varhaisempaa tuotantoa, vuodelta 1985 ja siitä huolimatta täysipainoista mazzarellaa.

Kirjailijan tyyli ei ole jokaisen makuun, mutta minua se miellyttää. Tarinoiva tapa kertoa, itselleni tulee tunne, että olen läsnä ja koen niitä samoja asioita siinä sivussa.

Kuinka erilaisessa ympäristössä onkaan Merete Mazzarella saanut kasvaa verrattuna vaikkapa minuun! Kansainvälisessä diplomaattiperheessä, käyden koulua useissa eri maissa, tutustuen monenlaisiin kulttureihin ja ns. hienoihin piireihin. Todella mielenkiintoista ja avartavaa!

Arvatenkin suosittelen tätäkin kirjaa, vaikkapa maistiaisiksi Mazzarellan kirjoista, ties vaikka jäisit koukkuun!

Vigdis Rabben: Pidä minusta kiinni

Pieni kirja koulupojan taistelusta aidsia vastaan, tapahtumapaikka Norja. Perheen tasapainoilua sairaan lapsen ja terveempien sisarusten välillä. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, jolloin AIDS oli vielä salattu sairaus. Surullista tarinaa.

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

Pieni kirja, pienestä pojasta, vain 190 sivua. Koskettava, raadollinen, ahdistavan konkreettinen. Antaa käsityksen sairaanhoidosta ja sen moni-ilmeisyydestä sekä ihmisen avuttomuudesta tapahtumien keskipisteessä. Tapahtumapaikka Helsinki.

Kirjaan on ilmestynyt jatko-osakin, "Jäähyväisten jälkeen".

Oksi-Walter, Roos, Viertola-Cavallari : Monikulttuurinen perhe

Aika uusi kirja. Tuskin kiinnostaa suurta yleisöä, mutta on ihan erinomaisen hyvä opas, jos elää tai aikoo elää monikulttuurisessa avioliitossa. Myös jos tuttavapiiriin kuuluu maahanmuuttajia, niin silloinkin tästä kirjasesta on paljon hyötyä.

Bette Bao Lord: Kevätkuu

Kertomus kiinalaisesta ylhäisöperheestä vuosisadan vaihteessa, siis noin 1890 alkaen. Aluksi oli kummallista, kun kaikki nimet oli käännetty suomeksi, kuten juuri "Kevätkuu", mutta tottuihan siihen. Mielenkiintoinen kirja, ei ole ollut helppoa silloinkaan ihmisen elämä. Kauheaa oli esim. tyttölasten jalkojen sitominen ja raa'at ihmisten tappamiset, syystä jos toisestakin. Keppien päässä huojuvat, irti leikatut ihmisten päät....

Ba Jin: Perhe

" Kiinan kirjallisuuden eläviin suurmestareihin kuuluvan Ba Jinin kuuluisin teos "Perhe" on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ilmestyessään Kiinassa 1931 sen vaikutus oli musertava. Ensi kertaa oli paljastettu suuren feodaalisen perheyhteisön sisäinen maailma, sen hierarkia, orjuuttavat käytöstavat, ihmissuhteet. Ba Jinin kertomus, riipaisevan inhimillinen ja kaunis teos, täyttyy syvistä tunteista, rakkaudesta, vihasta ja tuhon kosketuksesta. Mutta se ilmentää myös uuden sukupolven toivoa ja kamppailua irti kaavoittuneen kulttuurin kahleista. Länsimaiselle lukijalle Ba Jin on avannut ikkunan suljettuun maahan ja sen ihmisen salattuun sisäiseen ajatusmaailmaan. "

Olen lukenut paljon kirjoja Kiinasta, lähinnä Maon ajoilta sekä uudempia Maon aikakauden jälkeisiä kertomuksia. Tämä oli ensimmäinen "vanhaan" aikaan perustuva kirja ja oli aika työlästä eläytyä siihen itselle täysin tuntemattomaan ja vaikeasti ymmärrettävään aikakauteen ja ympäristöön. Sitten kun se sivu sivulta onnistui paremmin, niin sen jälkeen tuntui kuin aina lukiessani aikakone olisi siirtänyt minut sinne kiinalaiselle 20-luvulle.

Suosittelen kirjaa ennenkaikkea kiinalaisuudesta kiinnostuneille lukijoille. Minulle se avasi aivan uuden näkökulman kiinalaisuuteen. On se vaan ollut merkillistä koko Kiinan menneisyys, varmaan myös nykyisyys, vaikeaa ymmärtää.....