Tämän kirjan Mazzarella on kirjoittanut vuonna 1992. Kirja poikkeaa aiemmin lukemistani saman kirjailijan kirjoista, sen tyyli on tyystin erilainen, mutta niin on aihekin. Tämä on päiväkirjan muotoon kirjoitettu, koskettava, herkkä kirja.
Aihe on hyvin henkilökohtainen, kertomus syöpää sairastavan äidin kuolemasta. Se koskettaa meitä kaikkia ihmisiä, tavalla tai toisella, jokaisella meistä on tai on ollut äiti. Jokainen meistä menettää äitinsä joskus, eri tavalla, jokaisen kuolevan tarina on erilainen, hänen omansa.
Mazzarellalla on ollut onni omistaa viisas ja elämää ymmärtävä äiti. Ihailtavan avoin kertomus kuolemisesta, elämänmyönteinen äiti, rakastavat ja läheiset välit omaisiin ja ystäviin, voiko elämäntilanne kuoleman lähestyessä olla tätä kauniimpi? Arvokkaat keskustelut kuolemasta, hautauksesta, surusta ja tunteista ovat olleet mahdollisia. Onko se useinkaan näin, kun ihminen kuolee? Moni temmataan yhtäkkisesti pois elämästä, mutta kuinka vaikeaa onkaan keskustella kuolemasta kuolevan kanssa, vaikka olisi aikaa ja mahdollisuus!
Kirjassa pohditaan myös suomalaista sairaanhoitoa, sen hyviä ja huonoja puolia. Eriarvoisuus hoidon saamisessa nousee myös teemaksi. Kuoleva ihminen ilman toimivaa taustajoukkoa saattaa jäädä paitsi parhaasta mahdollisesta hoidosta. Surullinen huomio.
En tiedä, kuinka antava tämä kirja on nuoremmille lukijoille, joilla ei ole edes odotettavissa oman äidin menettämistä. Sen sijaan heille, jotka ovat kokeneet saman, on tästä kirjasta runsaasti lohtua, lukijalla on mahdollisuus käydä vielä kertaalleen oman äitinsä kuolemaa läpi, kenties huomata kokeneensa samoja tunteita kuin jäljelle jäävät omaiset tässä kertomuksessa. Itkeä vielä kerran ne itkemättömäksi jääneet itkut. Ehkä suurin osa huomaa omassa elämässään asioiden sujuneen aivan toisin. Surullisemmin. Kuolema kun voi olla iloisempikin asia, kuten lähtö "juhlista kotiin". Surusta huolimatta.
Kaunis kirja, kaunis kertomus kauniista kuolemasta. Suosittelen.
Jokainen meistä lähtee vuorollaan
juhlista kotiin.
