Toivotan kaikille mukavia lukuhetkiä kirjojen parissa!

Blogi jää tauolle...

Vastaan kyllä silti mielelläni kommentteihin!

Jeron North & Ingeborg Maiwald: Der 8. Februar

Kirjan nimi suomennettuna "Helmikuun kahdeksas päivä", kirja on ilmestynyt saksankielisen lisäksi ainakin englanninkielisenä "February 8th". Alaotsikkona "Wie wir unsere Heimat verloren" (Miten menetimme kotiseutumme).

Tämäpä oli mielenkiintoinen kirja, toiseen maailmansotaan liittyvä, mutta erilainen. Kirjan tapahtumissa ei ollut kysymys juutalaisuudesta, vaikkakin etnisestä halveksunnasta kylläkin. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Sleesian saksalaisten kohtaloista, vaikka tiesin, että ovat joutuneet hekin monien muiden lailla pakenemaan kotiseudultaan. Osa on paennut pakon edessä, karkotettuna, osa omasta aloitteestaan, säilyäkseen hengissä.

Kirja on mielenkiintoinen muistakin syistä. Kertojana on varakkaan perheen tytär ja hänen kokemuksensa perustuvat oman ja monen muun sleesialaisen perheen vaiheisiin. Peräti 4,5 miljoonaa sleesiansaksalaista joutuivat kovan kohtalon eteen, joka jatkui aina 1950-luvulle asti.

Sleesia nykyisten valtionrajojen aikana

Suosittelen kirjaa, se herätti ainakin minussa innostuksen tutkia Sleesian historiaa. Opin yllättävän monta uutta asiaa. Kirjassa kerrottujen tapahtumien perusteella jouduin taas kerran kauhistelemaan joidenkin ihmisten pahuutta ja onneksi myös ihailemaan toisten hyvänsydämisyyttä.

Willy Lermer: Aufzeichnungen aus der Hölle

Kirjan nimi vapaasti suomennetuna "Muistikuvia helvetistä".

Willy Lermer on vuonna 1923 syntynyt puolalainen nuorukainen, joka päätyy jo pitkään jatkuneen juutalaisten vainoamisen jälkeen perheineen keskitysleirille, jossa hänen koko muu perheensä tuhotaan heti.
Valtava elämänhalu pitää nuorukaisen hengissä, monta onnellista sattumaa pelastaa hänen henkensä. Nälkä ja pelko, siinä ne kaksi jatkuvasti läsnä olevaa olotilaa, päivästä päivään, vuodesta toiseen.

Vuonna 1945, aivan viime hetkellä, amerikkalaiset vapauttivat hänet kohtalotovereineen Dachaun keskitysleiriltä. Willy Lermer oli terveydellisesti jo menehtymäisillään, joten pelastus tuli juuri oikeaan aikaan.
Vuonna 1950 Willy Lermer muutti Australiaan ja perusti myöhemmin sinne  Holocaust-museon. Vielä yli 90 vuoden ikäisenäkin hän on mukana toiminnassa.
Kirja on hyvin dramaattinen, kerronta mukaansatempaavaa. Suosittelen.

Willy Lermer - Holocaust Survivor Testimony

Sylvia Smuda: Im schwarzen Mantel

Kirjan nimi on suomennettuna "Mustassa takissa/manttelissa"

Tässä kirjassa kerrotaan natsi-Saksan aikaisesta ajasta eri näkökulmasta, kuin yleisesti muuten. Tässä on tekijän, osasyyllisen, ei varsinainen näkemys, vaan hänen tyttärensä kertomus. Isä oli korkeassa virassa SS-poliisin leivissä ja sodan päättyessä alkoi pakomatka, jotta ei joudu syytteeseen.

Kirjan kertoma alkaa sukupolvea varhemmin eli taustatietoa on runsaasti. Toisaalta mielenkiintoista lukea, mistä lähtökohdista alkaa tämäkin nuorukainen aikanaan haluta joksikin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi. Onko syynä perheen köyhyys? Toisaalta tämä esitarina tuntuu hiukan turhalta, ainakin näin pitkälti käsiteltynä kuin tässä kirjassa.
Lisäksi on pari lievästi jos ei nyt ihan perverssiä, mutta epätavallista mainintaa aikaisemman polven ajoilta. En näe mitään, mihin nämä pari viittausta voisivat liittyä ja lisäksi ne ovat tapahtumina sen laatuisia, ettei niitä voi kukaan muu kuin asianomainen edes tietääkään. En tajua, miksi ne on lisätty tähän, täysin irtonaiset pikkutapahtumat. Ihan kuin ne olisivat eri kirjasta.

Loppujen lopuksi kirja oli ihan mukava luettava, varsinkin tapahtumien ollessa niin erilaisesta natsiajan kohtalosta kuin yleensä.

Eva Mozes Kori: Ich habe den Todesengel überlebt

Kirjan nimi vapaasti suomennettuna "Selvisin kuolemanenkelin käsistä", alaotsikko "Ein Mengele-Opfer erzählt" eli "Mengelen uhri kertoo.."

Kirjan kirjoittaja on Romanian juutalainen, joka kaksoissisarensa ja muun perheensä kanssa joutui v.1944 Auschwitzin keskitysleirille. Eva Mozes oli silloin 10 vuotias ja hänet kaksoissisarensa kanssa valikoitiin heti keskitysleirin lääkärin, tri Mengelen toimesta lääketieteellisiin kokeisiin, kuten kaikki kaksoset, jotka leirille tulivat. Muu perhe, vanhemmat ja kaksi vanhempaa sisarta joutuivat suorin tein kaasukammioon. 

Lapsia vapautumisen hetkellä vuonna 1945, oikealla Eva,
vieressä, vain puoliksi näkyvissä, sisarensa Miriam.
kuva Wikipedia

Eva oli voimakastahtoinen tyttö, toisin kuin kaksoissisarensa. Hän päätti säilyä hengissä, vaikka tapetuksi tulemisen uhka oli käsin kosketeltava ja jokapäiväinen  Kaikki kaksoislapset joutuivat tri Mengelen raakojen, elämää vähättelevien, sadististen kaksoistutkimusten uhriksi ja vain hyvällä onnella osa selviytyi hengissä, kun sota onneksi pian päättyi. 

Kirjassa Eva Mozes kertoo lapsuusmuistojensa nojalta mieleenjääneitä kokemuksiaan ja myöhemmin aikuistuttuaan ja muutettuaan monien mutkien kautta USA:han, alkoi hän pitämään esitelmiä kokemuksistaan ja perusti mm. CANDLES Holocaust Museum.

Suosittelen!

Iris Krumbiegel: Meine Mutter - Die Jüdin

Vapaasti suomennettuna kirjan nimi on "Juutalainen äitini", jatko-osa kirjaan Iris Krumbiegel: Die Jüdin. Myös tämä kirja on yhtä jännittävästi kirjoitettu, kuin edellinen osa. Pitkästyminen ei tule kysymykseenkään.
Juutalaisen äidin tytär Maria etsii tietoja vanhempiensa kohtaloista, äidin kohtalo on täysin tietämätön. Maria reagoi monessa tilanteessa kuten minä olisin tehnyt ja se antoi mielenkiintoisen kiinnekohdan romaanin päähenkilöön.
Kirjassa on yllättäviä käänteitä, odottamattomia tapahtumia, joita ei ennalta välttämättä osaa arvata. Tarina onneksi eri tavalla koskettava kuin edellinen osa, koska tapahtumia tutkaillaan eri näkökulmasta ja se helpottaa lukemisen sietämistä.
Erinomainen jatko-osa! Suosittelen!

Iris Krumbiegel: Die Jüdin

Kirja kertoo 1930-luvulla alkaneista tapahtumista Saksassa. Pienessä kaupungissa asuva Lina, kahden lapsen äiti, haluaa jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja löytää uuden mahdollisuuden juutalaisen apteekkariperheen luota. He tarjoavat Linalle ja hänen lapsilleen kodin ja sulkevat Linan lapset sydämiinsä. Kaikki on hyvin.
Vuosia myöhemmin poliittinen tilanne alkaa kehittyä pelottavaan suuntaan. Juutalaisviha nostaa päätään. Tapahtumat etenevät yllättävällä vauhdilla. Ihmiset pelkäävät, niin juutalaiset kuin saksalaisetkin.

Tästä eteenpäin kirja oli minulle vaikeaa luettavaa. Myötäelin traagisia tapahtumia, välillä jätin lukemisen sikseen. Kuinka on mahdollista, että ihmiset saadaan villiintymään jollekin aatteelle, mistä löytyy kaikki tuo raakuus ennen ihan normaaleista, tavallisista ihmisistä?
Ensimmäinen kirja, jota lukiessani itkin.

Suosittelen. Kirja on alusta loppuun mielenkiintoisesti ja hyvin kirjoitettu. Oletan, että tätä kirjaa ei ole suomennettu.

Kaikki kirjan kertoma voi tapahtua koska vaan uudestaan. Surullista.
Kirjaan on olemassa jatko-osa, "Meine Mutter - Die Jüdin (Juutalainen äitini)"

Siba Shakib: Nach Afghanistan kommt Gott nur noch zum Weinen

Tämä koskettava kirja on julkaistu vuonna 2001, käännetty useille kielille, ainakin ruotsinkielisenä löytyy. Suomenkielelle ehkä ei. Luin tämän saksankielisenä.
Kirjan on kirjoittanut iranilais-saksalainen toimittaja, elokuvan tekijä ja kirjailija, Siba Shakib. Suomennettuna kirjan nimi on vapaasti käännettynä  "Jumala tulee Afganistaniin enää vain itkeäkseen"

Kirja kertoo afganistanilaisen naisen, nimeltään Shirin-Gol, elämäntarinan. Kertomus tempaa mukaansa niin, että tuskin malttaa kirjaa kädestään laskea. Kuinka vaikeaa on naisen osa Afganistanissa, jota miehittivät välillä venäläiset, sitten muutkin, milloin elämän määräsi islam, Taliban-liike, mujahideen-sissit.
Naisen, myös tyttöjen osa oli talibanien aikaan erityisen vaikea. Lisäksi nälkä, köyhyys, kodittomuus ja oikeudenmukaisuuden puuttuminen olivat jokapäiväistä.
Ihmiset joutuivat pakenemaan, etsimään paikkaa, jossa heillä olisi parempi olla, Pakistaniin, Iraniin ja olojen niissäkin maissa muututtua huonommiksi, taas palaamaan Afganistaniin. Perheiden hajoaminen tavalla, jota nykyihmisen täällä Euroopassa on vaikea osata edes kuvitella.

Kirja on surullinen, koskettava, riipaiseva. Kuinka suuri osa maailman ihmisistä elääkään samankaltaisissa olosuhteissa kuin Shirin-Gol! Kuinka suuri osa maailman ihmisistä onkaan pakosalla, kodittomina, nälkäisinä, vailla mitään omaa, vailla ihmisoikeuksia! Kuinka hyvin voivatkaan miljoonat ja miljoonat ihmiset tällä samalla maapallolla kuin nuo edellämainitut, kaikkea vailla olevat!

Kirja on kerrottu kielellisesti mukavalla tavalla, ainakin tämä saksankielinen käännös. Suosittelen kaikille, varsinkin omaan elämäänsä tyytymättömille ihmisille. Kirjan lukemisen jälkeen voi katsahtaa ympärilleen ja miettiä, kenellä onkaan asiat hyvin, kenellä huonosti.

Gaby Hauptmann: Suche impotenten Mann fürs Leben

Luin kirjan saksankielellä, suomeksi se on käännetty nimellä "Etsitään impotenttia miestä". Kirja on ilmestynyt vuonna 1995. En tiennyt yhtään, mitä tältä kirjalta odottaa, oli täydellinen yllätyskirja. Ja niinhän se olikin.

Se oli mielenkiintoisempi kuin arvata saatoinkaan, se ei ollut mitenkään erotiikka- tai seksipainotteinen, vaan nuo alueet soljuivat luontevasti alusta loppuun mukana. Kirja kertoi muutamien, toisensa kohdanneiden ihmisten elämästä. Joitakin jaksoja oli pitkäveteistä lukea, se oli varmaan sitä kuuluisaa "harmaata arkea", mutta urheasti luin joka sivun. Sitten kun siitä "arjesta" päästiin eteenpäin, oli lukeminen taas mielenkiintoista.

Loppua kohden jännitti se, miten kirja päättyy. Minulla oli oma aavistukseni asioiden suhteen, mutta olin väärässä. No, loppusuoralla kirja jotenkin repsahti juonenkulultaan, lopputulos oli mielestäni aivan liian naiivi, uskottavuus tapahtumien suhteen kärsi. Romaanihan tämä oli, mutta silti olisin toivonut jämäkämpää loppua.

Kirja oli kerrottu yhteen pötköön eli sitä ei ollut jaettu kappaleisiin. Koen raskaaksi lukea alusta loppuun ilman mitään jakoa, puolenvälin jälkeen en sitä enää noteerannutkaan eli totuin. Minusta on mukavaa lukea kappale tai kaksi kerrallaan, se on jotenkin niin selkeää.

Suosittelen tätä kirjaa kevyeksi lomalukemiseksi. Kieli on helppotajuista eli sopii hyvin myös vähemmän saksaa osaavalle. Oletan, että tämä kirja on ns. naisten kirja, tuskin miehiä jaksaa aihe kiinnostaa.
Tästä kirjasta saisi hauskan elokuvan tai teatteriesityksen aikaiseksi...

Erika Riemann: Die Schleife an Stalins Bart

Kirjan nimi on suomennettuna "Rusetti Stalinin viiksissä". Tietääkseni tätä kirjaa ei ole ainakaan vielä käännetty muille kielille, mikä on todellakin vahinko. Kirja on julkaistu vuonna 2006 ja sivuja on 254.

Kirja kertoo tapahtumista itäisessä Saksassa vuonna 1945, jolloin kirjailija itse, Erika, oli 14 vuotias tyttö. Hän oli muutamien ystäviensä kanssa tutustumassa juuri kunnostettuun kouluunsa ja kiinnitti huomiotaan seinällä roikkuvaan kuvaan, joka esitti Josef Stalinia samalla paikalla, jos vuotta aiemmin oli ollut kuva Hitleristä. Lapsellisuudessaan Erika otti taskustaan huulipunan ja piirsi sillä Stalinin viiksiin rusetin.

KZ Sachsenhausen Baracken

Seuraus tästä oli, että eräänä päivänä Erika pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi venäläiseen tukikohtaan. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Ja hän oli vielä lapsi!
Erika oli 1946-1954 eli kahdeksan vuotta venäläisten vankina "venäläisvihansa" takia, ja vain tämän lapsellisen maalauksen töhrimisen takia! Hän joutui eri vankiloihin, hänelle tehtiin väkivaltaa, nöyryytettiin, pidettiin nälässä ja kylmässä ja kaikkia kauheuksia, mitä muutkin vangit joutuivat sietämään. Häneltä varastettiin koko nuoruus. Vapautuessaan Erika oli 24 vuotias, hän muutti Hampuriin äitinsä luo ja yritti saada elämästä kiinni, mikä ei ollut ollenkaan helppo asia.

Bauzen

Kirja on dramaattinen omakohtainen kokemus ja suurta myötätuntoa herättävä. Erika Riemann on syntynyt vuonna 1930 ja vasta vanhoilla päivillään, vuosituhannen vaihteessa, hänen onnistui kertoa kokemansa ja siitä tehtiin kirja. Se on arvokas omakohtainen kertomus sota-aikojen kauheuksista. Ei ole enää monia ihmisiä kertomassa omistaan.
Erikan oli vaikea sopeutua normaaliin elämään, koko tavallinen nuoren ihmisen nuoruus jäi elämättä ja oli heti vapauduttuaan oltava aikuinen, pärjäävä nainen. Kenellekään ei voinut kokemastaan kertoa, kukaan ei sitä oikeasti halunnut kuulla eikä myöskään ymmärtää. Vangin leima teki Erikan myös epäilyttäväksi henkilöksi, rikolliseksi, vaikka ei ollut muuta syytä vankeuteen kuin tuo huulipunalla töhriminen, lapsellinen teko.

Hoheneck

Kirja on riipaiseva, Erikan elämänkokemukset vapaudessakin ovat koskettavia, puhumattakaan vankeuden aikana tapahtuneista. Ja tämä samankaltainen on tapahtunut miljoonille ihmisille sodan jaloissa, harvemmin tosin 14 vuotiaalle tyttöselle. Suosittelen luettavaksi, jos ihmiskohtalot kiinnostavat.

Kuvissa Erika Riemannin vankeusajan vankiloita.
http://www.erikariemann.de/

Eric-Emmanuel Schmitt: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset

Tämän ihastuttavan kirjan luin saksankielisenä. Mietin, millainen se olisi ollut lukea suomenkielisenä? Käännös vaikuttaa niin suuresti lukukokemukseen, että parasta olisi voida lukea kaikki kirjat alkuperäiskielellä.
Tykkäsin tästä pikkukirjasta aivan valtavasti. Teksti oli kohtalaisen suurikokoista ja sivuja 100 kpl, kieli oli helppolukuista, huumori vaivihkaista, ohimennen ilmenevää, taitavaa.
Kuinka onkaan näin vähäiseen kirjaan saatu mahtumaan niin paljon suuria asioita? Nuoren pojan ja vanhemman miehen ystävyys, joka alkoi hiljakseen ja kasvoi elämääkin tärkeämmäksi, molemmat tarvitsivat toistaan. Pojasta kasvoi nuorukainen ja mies vanheni. Elämä toi eteen surullisia asioita ja toisaalta elämänviisauksia ja onnellisuutta, molemmille miehille, niin nuorelle kuin vanhemmallekin.
Muutamat toistuvat sanonnat saivat minut hymyilemään, kirjaa oli todella mukava lukea eikä loppukaan jäänyt mysteeriksi, vaan kirjalla oli selkeä alku ja loppu.
Zack: Lächeln! Mitenkähän tuo hauska sanonta on käännetty suomeksi?
Suosittelen kirjaa ihan kaikille, oivaa matkalukemista, kirjan tarina antaa paljon lukijalleen, ainakin minulle.

Jeffrey Eugenides: Kauniina kuolleet

Luin tämän kirjan siis saksankielisenä kirjana, nimeltään "Die Selbstmordschwestern". Oli aika haasteellinen kirja, kirjailijan kielenkäyttö oli sen verran taitavaa, että lauseissa piti oikein keskittyä, jotta ymmärsi sisällön. Ei siis ollut mitään leppoisaa lukemista. Mieleen muistuivat "Sieppari ruispellossa", jonka koin myös aika vaikeana kirjana sekä Patrick Süskindin Parfyymi, joka oli karmeudessaan kutkuttavan mielenkiintoinen.

Aihe tässä romaanissa oli erikoinen, jotenkin hieman ahdistava ja synkkä, mutta mielenkiintoinen. Kirjan kerronta oli nuorten ihmisten näkökulmasta koettua ja sitä kerrottiin vanhemman ihmisen me-muotoisena  muisteluna. Kirja kuvaa hyvin teini-ikäisten maailmaa, siihen oli itsekin helppo samaistua. Moni asia kirjan tarinassa jää naapuruston ja tapahtumien keskipisteessä olleiden nuorten arvailujen ja olettamusten varaan, ihan niin kuin oikeassakin elämässä silloin, jos ei ole faktatietoa käytettävissä kuten viranomaisilla.

Miettimisen aihetta aiheutti kirjan itsemurhaperheen sisäinen rakennelma, mikä oli perheen salaisuus, miksi viisi tytärtä tappoi itsensä juuri alkavan aikuisuuden kynnyksellä. Miksi peruskunnollinen perhe eristäytyi muista, ensin vain hiukan, lopulta täysin. Olisi mielenkiintoista ollut olla selvittämässä perheen sisäistä dynamiikkaa, kuinka vääristynyt perheen rakenne ja toimintatapa on ollut, kuinka erikoisia tyttäret lienevät olleet luonteiltaan. Oikein sormenpäitä kihellytti tämän perheen tapaus...

Kirjasta on tehty vuonna 1999 myös elokuva, jonka katsoisin mielelläni. Kohtaisivatko elokuva ja lukemani tarinan mielikuvat toisensa vai olenko kuvitellut tapahtumat aivan erilaisiksi?
"Francis Ford Coppolan tyttären Sofian tyylikäs esikoisohjaus sijoittuu 1970-luvun Michiganiin. Tarina kertoo Lisbonin perheen tytöistä, joita naapuruston pojat muistelevat haikeina vielä aikuisina. Eniten hormonitoimintaa kiihdyttää kaunis Lux, jonka illuusiot rakkaudesta karisevat yhdyntään futiskentällä. Myös tyttöjen tiukat vanhemmat edesauttavat tragediaa."

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Tämä kirja poikkeaa kaikista aikaisemmista lukemisistani, piti jopa laittaa sille uudet tunnisteet. Kirja on omakustanteinen ja (luultavasti) laatuaan ensimmäinen käsiini osunut. Kirja on suunnattu aikuiselle lukijalle, se on helppolukuinen, teksti selkeän kokoista, sivuja 120. Dekkaritarinoita on 7 kpl, joten siitä riitti iltalukemista viikon ajaksi. Tietoisesti en halunnut ahmaista kirjaa yhdellä kerralla, sekin olisi ollut täysin mahdollista, mutta halusin säännöstellä sen lukemista ihan tarkoituksella. Eihän karkkipussiakaan kerralla...

Ihan kaikkein parasta kirjassa oli se, että en arvannut yhdenkään dekkaritarinan juonta etukäteen. En edes osannut aavistella tarinan kulkua. Jännitystä ja uteliaisuutta piisasi ihan kiitettävästi jokaisen novellin kohdalla. Jokaisesta tarinasta olisi saanut venytettyä paljon pidemmänkin dekkaristoorin kaikkine sivukäänteineen, lienee kirjailija tarkoituksella valinnut tuon lyhyemmän kirjoitustyylin.
Varsinkin juuri edellämainituista syistä voisin hyvin kuvitella tätä kirjaa luettavaksi ääneen jossain lukupiirissä, missä olisi tärkeää huumori, jännitys, suhteellisen lyhyet tarinat ja selkeä kielenkäyttö.

Hauskaa oli lemmikkien ymppääminen tarinoihin ja mukavan letkeä huumori. Muutamissa lauserakenteissa ilmeni "sofioksasmaista" kielellistä taituruutta, muuten kieli oli helppolukuista. Kaipasin kirjaan kuvitusta, lähinnä piirroksina ne olisivat sopineet hyvin kirjan tyyliin. Kirjan taitossa on hieman "toivomisenvaraa", mutta kansi on todella hieno ja tyylikäs. Ihan kiva kirja!

Wibke Bruhns: Isäni maa

Kirja on ilmestynyt Saksassa vuonna 2004 ja suomennettuna vuonna 2010. Kirjailija kertoo perheensä historiasta, isänsä elämästä ja kuolemasta Hitlerin ajan Saksassa. Alkuun käydään läpi taustatietoja sekä sukuhistoriaa ja se osoittautuu välttämättömäksi, jotta pysyy myöhemmin kärryillä, kuka kukin on. Myös suvun lähtökohdat, varakkuus ja hyvinvointi ovat mielestäni olennaisia asioita koko kirjan sisällölle.

Kirjailija on kyseisen isän nuorin tytär, jolle ei ole jäänyt ainuttakaan oikeaa muistoa isästään. Hän tutkii ja tutustuu isäänsä lukuisien kirjeitten välityksellä sekä vanhempien sisartensa, sukulaistensa sekä muiden aikalaisten kertomuksien avulla. Myös Saksan historialla on kerrottavanaan karua tekstiä.
Isä Heinz Georg Klamroth osallistuu jo nuorena, heti ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 1. maailmansotaan, johtaa joukkoja jo 20 vuotiaana. Tyydyttää omin sanoin ilmaisemaansa "verenhimoa" tappamalla venäläisen sotilaan, joka ei aiheuta hänelle tunnontuskia, kysehän oli vihollisesta. Joutuu kuitenkin myöhemmin pakkotilanteeseen, jossa itsepuolustuksekseen päätyy ampumaan maanmiehensä ja siitä hän kokee voimakasta ahdistusta läpi elämänsä, olihan tämä saksalainen sotilas ensimmäinen "ihminen", jonka tappoi.

Toisen maailmansodan puhjetessa HG Klamroth lähetetään taas sotaan, nyt jo kypsempänä, perheellisenä miehenä. Alkuun ihannoiden arjalaisuutta, Hitleriä ja edeten komeasti sotilasurallaan. Liian myöhään hän huomaa, että Hitlerin pauloista ei voi perääntyä muulla tavalla kuin luopumalla hengestään, toisin sanoen joutumalla tapetuksi. Paluuta ei ole.

Uskon näin käyneen monille, varsinkin ylempiarvoisille, johtotehtävissä olleille saksalaissotilaille. Sodan edetessä heille paljastuu sodan todellinen tarkoitus ja kauheus, Hitlerin hirvittävä suunnitelma maailman herruudesta sekä kansanjalostuksen toteuttaminen raaimmalla mahdollisella tavalla. Se on kuin tahmeaan hämähäkin verkkoon juuttuneen tai kuin kalaverkkoon sotkeutuneen epätoivoinen taistelu, pois ei enää pääse, pyristely on turhaa. Liian myöhään huomaa olevansa ansassa.

Mietin, miltä on kirjoittajasta, Klamrothin tyttärestä tuntunut tutustua omaan isäänsä tapahtumien kautta? Kuinka ristiriitaiset tunteet ovatkaan vallanneet tyttären!
Kirja on karmaisevan koskettava ajankuva Saksan sodista ja niiden mielipuolisista ihmisistä. Ihmisen loputtomasta pahuudesta toista ihmistä kohtaan.
Omana kouluaikanani Saksa sivuutettiin historian tunneilla parilla rivillä, tapahtumat olivat liian tuoreita käsiteltäviksi eikä tietoakaan ollut vielä tarjolla opetettavaksi. Nyt aika on otollinen, sopivan pitkä etäisyys tapahtuneeseen antaa mahdollisuuden eläytyä sodan runtelemaan aikaan, sen ihmiskohtaloihin, sodan raakuuteen.

Valitettavasti samaa tapahtuu jossain päin maailmaa nyt ja tulevaisuudessa, ihmisen pahuus ei maailmasta minnekään häviä, se vain etsii kanavia purkautuakseen tavalla tai toisella ja mikä onkaan parempi alibi kauheuksille kuin sota tai ylhäältä käsin tuleva käsky.

Sodan jälkeen polvenkorkuisena pikkutyttönä kyselee Wibke viattomasti kotonaan "eikö kukaan rakastakaan enää Führeriä? miksei kukaan enää sano Heil Hitler?
Aikuinen Wibke huomauttaa, että pitäisi kysyä "miksi kukaan on koskaan niin sanonut?"

Suosittelen luettavaksi.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kirja on julkaistu vuonna 2012 eli aivan painotuore opus. Innokkaana tartuin siihen, aikaisemmista Mazzarellan kirjoista olen tykännyt eikä tämäkään pettymystä tuottanut.
Nautin joka sivusta ja välillä keskeytin lukemisen ihan vain voidakseni tuta sitä hyvää oloa, kun lukee mieleistään kirjaa.
Harmi, ettei Mazzarella kirjoita suomenkielellä, vaan aina se on käännettyä tekstiä. Mielelläni lukisin 100% aitoa Mazzarellaa, kääntäjä tahtomattaan muokkaa jonkin verran kieliasua ja vivahteita. Kuten minua tökki koko kirjan läpi sanonta "betonin läpi", ties vaikka olisi ollut kirjailijan nimenomainen oma halu pitää sanonta tuollaisena, mutta minusta olisi ollut luontevampaa kirjoittaa "läpi harmaan kiven". Samapa se.

Pidän Mazzarellan tyylistä kertoa, hän on kuin ystävä kylässä, juodaan kahvia ja jutellaan. Tunne vuorovaikutuksesta on vahva, vaikka äänessä onkin ainoastaan kirjailija itse.



Tunnen samaistuvani moniin hänen kokemuksiinsa, juuri niistä välittyy se tunne vuorovaikutuksesta. Juttu luistaa asiasta toiseen, mieleen juolahtuu ykskaks jotain, lausahdus, sitten edetään taas aikaisempaa asiaa. Luontevasti puidaan monia niin henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisiakin teemoja.
Minusta on mukavaa tuo, että Mazzarella kertoo lukemistaan kirjoista ja lehdistä, lainaa otteita niistä. Ikimaailmassa en itse lukisi näitä kirjoja ja hän tarjoaa niiden helmiä lukijalle, minusta se on tosi hyvä juttu!

Mazzarella on monien lukijoiden suosikkikirjailija, mutta kaikki eivät tietenkään kuulu ihailijakaartiin. Olisi todella mielenkiintoista kuulla syitä siihen, minkä vuoksi joku mahdollisesti ei pidä hänen kirjoistaan.

Voitto Viro: Toni, veljeni

Kirja on kirjoitettu vuonna 1980 ja sen tapahtumat alkavat vuodesta 1962, jolloin Toni-koira syntyy.

Voitto Viro, Lauttasaaren kirkkoherra, oli rohkea, oman tiensä kulkija, hän kirjoitti myös useita kirjoja. Hän oli syntynyt vuonna 1914 ja kuoli vuonna 1999. Viro tuli tunnetuksi uudentyyppisestä tavastaan hoitaa virkaansa ja palvella seurakuntalaisia. Hänen tavoitteenaan oli ihmisten ennakkoluuloton ja avoin kohtaaminen. Hän joutui aikalaistensa ankaran kritiikin kohteeksi, tosin hänen ajatuksilleen löytyi myös runsaasti kannattajia.
Viro uskoi, että koiralla on sielu kuten ihmiselläkin. Hän uskoi tapaavansa oman koiransa Tonin aikanaan tuonpuoleisessa. Oli ennen kuulumatonta, että pappismies julkisesti uskoi eläimellä olevan sielun ja jopa rohkeni kutsua koiraansa veljekseen.

Tämä Toni, keskikokoinen villakoira, oli kirkkoherran perheen ensimmäinen koira. Viro kirjoittaa kirjassaan paljon eläinsuojelun puolesta, vastaa lukijakirjeisiin, käy koiransa kanssa televisio-ohjelmissa. Kirjassa on joitakin kohtia, jotka ovat hieman vaikeaselkoisia, eli asioita, jotka vaatisivat tutustumista, kuten parapsykologiaa ja syvällisempää Raamatun tuntemusta.

Mielenkiintoista on ollut sen ajan suhtautuminen koiraan. Tässä muutamia poimintoja kirjasta:
- on kai olemassa jokin sääntö, ettei koiraa pitäisi erottaa emostaan alle neljän viikon ikäisenä. Kasvattajalla taisi kuitenkin olla hoidettavanaan liian suuri tarha, ja niin oli sovittu, että hän toisi meille pennun jo ennen tuota ikää.
- meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka pientä koiraa pitäisi hoitaa. Kasvattaja sanoi: Ei teidän tarvitse muuta kuin rakastaa, niin kaikki järjestyy.
- olimme täysin tietämättömiä ruokkimisesta, Toni sai vain lihaa, vettä ja rakkautta.
- mutta suklaasta se piti kovasti ja aamuseremonioihin kuului pieni pala suklaata.
- sovittiin, että koira nukkuisi kylpyhuoneessamme. Hassuja sopimuksia ja kuvitteluja. Siitä lähtien, 14 vuoden ajan, äiti nukkui sykkyrässä, Toni sänkynsä jalkopäässä.

Jos jostain saatte käsiinne tämän kirjasen (160 sivua), niin lukekaa, ihan on kiva kirja, silloista aikaansa edellä oleva, lämpimästi eläimistä kertova.

Tähän lopuksi vielä kirjan loppusivuilla oleva ranskalaisen runoilijan Marie Noel’in kertomus:

”Heti kun Koira oli luotu, hän nuoli Isä Jumalan kättä ja Isä Jumala taputti häntä päähän.
- Mitä sinä tahdot, Koira?
- Herra Jumala, minä haluaisin asua Sinun luonasi taivaassa, maaten matolla portin edessä.
- Eihän siitä tule mitään, sanoi Isä Jumala. En minä tarvitse mitään koiraa, sillä minä en ole vielä luonut varkaita.
- Koska sinä luot ne, Herra?
- En koskaan. Minä olen väsynyt. Nyt olen tehnyt työtä jo viisi päivää, on jo kohta aika levätä. Minä olen nyt tehnyt sinut, Koira, mestariteokseni. On paras levähtää vähän tämän jälkeen. Ei ole hyvä, että taiteilija rasittaa itseään inspiraatiotaan ulommaksi. Jos minä jatkaisin luomista, saattaisin kenties epäonnistua työssäni. Mene tiehesi, Koira! Mene pois ja asetu asumaan maahan. Mene ja ole onnellinen.
Koira huokasi syvään.
- Mitä minä sitten maan päällä tekisin, Herra?
- Söisit, joisit, kasvaisit ja lisääntyisit.
Koira huokasi vielä surullisempana.
- Mitä sinä vielä kaipaat?
- Sinua, minun Herrani ja Mestarini. Etkö sinäkin voisi asettua maan päälle?
- En voi, sanoi Isä Jumala, ei, Koira. Minulla on muita rautoja tulessa. Tämä on taivas, nämä enkelit, nämä tähdet, minä vakuutan sinulle, kaikki tämä tuottaa paljon huolia.
Silloin Koira painoi päänsä alas ja alkoi lähteä pois. Mutta hän tuli takaisin.
- Voi sentään, Herra Jumala, jospa siellä kaukana olisi joku sinun kaltaisesi herra.
- Ei, sanoi Jumala, ei ole ainuttakaan.
Koira teki itsensä niin pieneksi kuin pystyi, ryömi lähemmäksi ja rukoili nöyrästi:
- Voi jospa sentään tahtoisit, Herra, Isä Jumala – Voisithan sinä edes koettaa –
- Mahdotonta, sanoi Isä Jumala. Olen tehnyt minkä olen tehnyt. Minun työni on päättynyt. Koskaan en tule luomaan parempaa olentoa kuin sinä. Jos loisin tänään vähänkin lisää, tunnen sen pikkusormessanikin, että se epäonnistuisi.
- Voi, Herra Jumala, sanoi Koira, - ei se mitään, vaikka hän olisi epäonnistunutkin, jos minä vain saisin seurata häntä kaikkialle minne hän menee ja maata hänen edessään kun hän on hiljaa.
Silloin Herra Jumala tuli täyteen ihmetystä siitä, että hän oli luonut niin hyvän olennon, ja hän sanoi Koiralle:
- Mene sitten! tapahtukoon sinun sydämesi toivomuksen mukaan.
Ja hän palasi ateljeehensa ja loi ihmisen.”

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Vihdoinkin mielenkiintoinen kirja! Kun sellaiseen tarttuu, niin kylläpä löytyy myös aikaa sen lukemiseen. Tämä kirja on ilmestynyt vuonna 2011 ja kirjastoista sen joutuu enimmäkseen tilaamaan.

Pari vuotta sitten luin saman kirjailijan edellisen kirjan Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth ja kuten se, niin myös tämä on omaelämäkerrallinen kirja. Kirja kertoo vaikeasta, toisaalta hyvästä lapsuudesta. Vaikeasta kasvamisesta aikuiseksi, monimutkaisesta perhedynamiikasta, rakastavasta isästä, etäisestä äidistä.

Kummallakin vanhemmalla on ollut painolastinaan oma menneisyytensä, johon olivat voimakkaasti sidoksissa. Vanhalla iällä solmittu avioliitto, ihmissuhdevaikeudet ja herkkä lapsi antennina ja ukkosenjohtimena kaiken tunnekaaoksen ja toisaalta tunnekylmyyden aistivana osapuolena. 

Äidin ja lapsen välille jäänyt kuilu, jatkuvasti vaihtuvien au-pair.tyttöjen kasvattama lapsi. Olisiko kaikki ollut toisin, jos äiti olisi hoitanut lastansa heti ensi päivistä lähtien, ottanut syliinsä, imettänyt, nukuttanut vieressään, laulellut kehtolauluja, tehnyt lapsestaan elämänsä keskipisteen?

Vanha isä, joka yritti parastaan perheensä eteen, rakasti lapsiaan, mutta koki tärkeimmäksi velvoitteekseen olla puolisonsa tukena, aina, joka asiassa. Jäi tuntuma, että kuten Adolf Ehrnrooth aikoinaan taisteli isänmaan  puolesta, niin samoin hän taisteli perheensä puolesta, kuitenkaan osaamatta selvitä siitä.

Tytär kysyy isältään "Isä, miksei äiti näe meitä ja tätä mitä hänellä on? Miksi hän itkee oman lapsuutensa perään, vaikka hänellä on meidät? Eikö hän näe valkoista taloamme... tai merta. Ja elämää, meidän elämäämme, joka on täällä. Eikö hän näe sinua, isä, sinua ja sinun uhrautuvaa rakkauttasi ja lojaaliuttasi? 

"Minä en tiedä" vastaa isä ja hänen on silminnähden vaikea puhua enempää.

lähde MTV3

Kirja on koskettava kertomus perheestä, jossa roolijako ei onnistunut niin, kuin olisi pitänyt. Perhe, jossa äiti ei löytänyt paikkaansa lastensa äitinä ja se oli kaikkien ongelmien alku.

Surullinen kirja, hyvä kirja, sydäntäraastavan rehellinen kuvaus kulttuuriperheen arjesta.

Kuvassa perhe ja ilmeisesti silloinen aupair-tyttö vuonna 1971.

Lempi Jääskeläinen: Tyttö vanhassa kaupungissa

Vihdoinkin sain tämän kirjan luettua! Elämässä on ollut niin paljon muuta aikaavievää, mm. tietokoneongelmia läpi koko talven, ettei energia ole riittänyt lukemiseen.
Tämä v. 1961 julkaistu kirja, on yksi Lempi Jääskeläisen viimeisimmistä teoksista. Hän oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 1964. Olen lukenut aikaisemmin muutaman muunkin hänen kirjoistaan, nimitäin Parikkalasta kertovat Hovin vallat sekä Talonpoika ja hoviherra. Niin Lempi Jääskeläisellä kuin itsellänikin, on juuret samassa kylässä, kuinka läheiset, sitä en tarkalleen tiedä.
Kirja on kuulemma kirjailijan lapsuudenkuvaus. Ajankohtana viime vuosisadan alkupuoli päättyen Suomen itsenäisyyteen.

Kerronta on miellyttävää, murresanoja mukavasti siellä täällä, kuin sattumia sopassa, mutta ei niin runsaasti kuin noissa kahdessa muussa kirjassa. No, sehän on selviö, tämä kirja kertoo Viipurista ja oman äitini perusteella tiedän, että siellä karjalanmurre ei ollut niin voimakasta kuin maaseudulla ns. tavallisen kansan keskuudessa. Johtui kaiketi siitä, että suurkaupungissa eli niin paljon muualta tulleita ihmisiä ja monia paljon kouluja käyneitä, että kielestäkin tuli enemmän yleiskieli kuin karjalankieli.

Eläydyin kirjan kerrontaan totaalisesti. Porvarisperheen arki oli ns. hyvää elämää, kunnes Suomen itsenäisyystaistelut alkoivat. En ole paljonkaan perehtynyt historiaan, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi konkreettisesti, mitä punaiset ja valkoiset joukot ihan oikeasti tarkoittivat. Kuinka raakoja saman kansan ihmiset voivat olla toisilleen, aivan uskomatonta. Me suomalaiset! Ihmiset joutuivat pelkäämään, näkemään nälkää, piiloutumaan ja oma henki oli jatkuvasti vaakalaudalla. Ihmisiä tapettiin raakamaisesti ja kiduttaen, täysin mielivaltaisesti.
Oikeasti pakoon ei päässyt, kaikki liikenne kanta-Suomen suuntaan oli katkaistu, oli pakko pysyä Viipurissa. Onneksi valkoiset loppujen lopuksi pääsivät voitolle, kun kuuluisa marsalkka Mannerheim ratsasti Viipuriin ja pelasti meidät. Kuulostaa ihan sadulta. Tämä satu olisi voinut päättyä toisinkin ja silloin tuskin olisi tätäkään kirjaa koskaan kirjoitettu.
Hyvä lapsen näkökulmasta itsenäisyytemme syntyvaiheita ja sitä edeltävää elämää Viipurissa hienosti kuvaava kirja. Ainoastaan yksi seikka häiritsi minua alusta loppuun. Muilla kirjan henkilöillä oli nimet, mutta kirjan päähenkilöä eli kirjailjaa itseään nimitettiin vain Tytöksi. En tottunut siihen ollenkaan. Miksei hänellä ollut nimeä?

Safiya Hussaini Tungar Tudu: Minä, Safiya

"Kivittäminen. Mitä se oikeastaan tarkoitti? Olin lapsena ohimennen kuullut kylän vanhusten puhuvan siitä. Nyt minut haluttiin kivittää kuoliaaksi. Minut, jonka ainoa virhe oli ollut uskoa kelvottoman miehen lupauksiin." Näin kertoo nigerialainen Safiya Hussaini Tungar Tudu rankasta elämänvaiheestaan, jolloin hänet uhattiin kivittää kuoliaaksi.

Kirja kuljettaa läpi Safiyan elämän. Lukija pääsee sisälle afrikkalaisen savannikylän elämään. Miten naiset hakevat vettä kaivolta ja tapaavat samalla tuttuja. Miestä ei saa puhutella, eikä katsoa silmiin. Nämä säännöt tuntuvat tiukoilta ja auttaa ymmärtämään musliminaisten käytöstä ja elämää selkeämmin täällä Suomessakin. Mikään opas muihin kulttuureihin ei ole ollut näin hyvä.

Maailman kuvalehti

Ensimmäinen tuomion saanut nainen, Safiya Hussaini Tungar-Tudun vapautettiin ensimmäisen valituksen jälkeen, kun useat maat Euroopan unionin johdolla olivat vedonneet tuomion kumoamisen puolesta. Ainakin kahta muuta naista on syytetty vastaavin perustein. Toisen syytteet kumottiin tammikuussa ja toisen kohdalla odotetaan kunnes nainen on tarpeeksi hyväkuntoinen saapuakseen oikeuteen. Kaikki naiset ovat olleet köyhiä, kouluttamattomia yksinhuoltajaäitejä pienistä maaseudun kylistä. Noin puolet nigerialaisista on muslimeja, kolmannes kristittyjä ja loput perinteisten uskontojen kannattajia. Sharialain käyttöönotto on kiristänyt Nigerian kristittyjen ja muslimien välejä ja aiheuttanut useita yhteenottoja, joissa on viimeisten kolmen vuoden aikana saanut surmansa yli 3 000 ihmistä. HS-ulkomaat

Pohjois-Nigeria otti vuonna 2000 vanhan sharia-lain uudestaan käyttöön. Lakia sovelletaan monissa islamilaisissa maissa yhdessä nykyaikaisten lakien kanssa, mutta mm. Pohjois-Nigeria toteuttaa sitä perinteisesti. Nigerian kivitystuomiot ovat herättäneet ankaraa kansainvälistä arvostelua. Naisia on tuomittu islamilaisen šaria-lain perusteella kivitettäväksi, jos on synnyttänyt lapsen avioliiton ulkopuolella.

Tämä kirja oli nopeasti luettu, sivuja 222 ja teksti melko suurta ja useita kauniita kuvia on. Tämän kirjan saattoi lukea murehtimatta liikoja, koska lopputulos oli jo tiedossa ja onnellinen. Kirja kertoo hienosti nigerialaisnaisen elämästä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Kirjan päähenkilöllä Safiyalla oli onnea omistaa erittäin rakastavat vanhemmat, joita ilman hän olisi ollut todella yksin kohtalonsa kanssa.

Hänet naitettiin jo 13 vuotiaana vanhemmalle, mutta hyväluontoiselle miehelle, mutta se ei estänyt Safiyaa kokemasta nigerialaista avioeroa, jonka toteuttamiseen miehen sanat  "Hylkään sinut" kolme kertaa lausuttuina riittävät päättämään avioliiton siihen paikkaan. Onni ei jatkossakaan ollut myötä, vaan Safiya joutui pettymään vielä monasti.

Kirja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Käsittämättömältä tuntuu, että naiset edelleenkin joutuvat monissa maissa elämään totaalisesti miesten mielivallan alaisina, ilman minkäänlaista sanan- tai tahdonvapautta. Järkyttävää.

Angelika Kindt: Wenn Kinder den Kontakt abbrechen

Verlassen werden ohne Vorwarnung - ein tabuisiertes Thema
Angelika Kindt wurde von ihrer Tochter ohne Vorwarnung verlassen – warum, weiß sie bis heute nicht. Auf der Suche nach Antworten und Hilfe stellte sie fest, dass sie damit nicht allein ist. Das Phänomen ''Verlassene Eltern'' zieht sich durch alle sozialen Schichten, wird von der Gesellschaft jedoch tabuisiert. Neben der Bewältigung ihrer Schuldgefühle, Ratlosigkeit und Trauer sehen sich die Betroffenen auch noch mit der Ablehnung und Ächtung durch die Umgebung konfrontiert. Anhand ihrer eigenen Geschichte sowie der Erfahrung anderer Betroffener schildert die Autorin den Prozess des ''Verlassenwerdens'', die Warnhinweise und Abläufe. 
Südwest Verlag



- Hilfestellung und Strategien einer Verlassenen Mutter - erään hylätyn äidin selviytymiskeinoja

Pitkästä aikaa taas saksankielinen kirja. Aiheena "Kun lapset katkaisevat yhteyden" eli kun aikuiset lapset laittavat välit poikki vanhempiinsa. Aiheesta ei juuri löydy suomenkielistä kirjallisuutta, onhan aihe erittäin tabu, arka, hävettävä, kukapa siitä haluaisi ainakaan omakohtaisesti kirjoittaa? Tämä saksalaisnainen kuitenkin on ollut kyllin rohkea kertoakseen julkisesti, miltä tuntuu olla lapsensa hylkäämä äiti.
Tämän äidin aikuinen tytär katkaisi suhteet äitiinsä ilmoittaen siitä sähköpostitse. Mitään edeltävää riitaa ei ollut, joten tämä tieto tuli täysin odottamatta. Siitä on nyt kulunut 4 vuotta.
Angelika Kindt on haastatellut muita saman kohtalon kokeneita vanhempia ja siltä pohjin kirjoittanut tämän kirjan hyödyntäen kaikkien haastateltujen sekä omia kokemuksiaan. Näitä lapsensa hylkäämiä äitejä, ja myös isiä, oli yllättävän paljon. Perheet olivat keskivertoperheitä ja äidit ja isät ns. kunnollisia ihmisiä.

Kirjan sisältö on hyvin koskettavaa, surullista. Hylätyn vanhemman osa ei ole helppo. Siihen liittyy häpeä, huonommuudentunne, arvottomuus, avuttomuus, suru, yksinäisyys, itsesyytökset, masennus. Lapsensa hylkäämä kokee itseään loukatun syvästi. Hylätty vanhempi kyselee "mitä olen tehnyt väärin?" ja tuskin saa siihen vastausta. Kuten yleensä vanhemmat, niin myös nämä lastensa hylkäämät äidit ja isät ovat yrittäneet parhaansa. Tyypillistä on, että vanhemman mielessä pyöriviin lukuisiin kysymyksiin ei ole vastauksia, lapsi ei niihin vastaa. Vanhemman osana on odottaa. Toivoa, että syntymäpäivänä tai jouluna lapsi sittenkin muistaisi, ottaisi yhteyttä. Vanhemman osana on pettyä kerta toisensa jälkeen.
Monet vanhemmat ovat tämän pohjattoman surunsa kanssa aivan yksin, eivät rohkene kertoa asian todellista laitaa kenellekään, vaan turvautuvat hätävalheisiin, jos joku kyselee heidän lapsensa kuulumisia, "tyttäreni on ulkomailla"...
Kirja on hyvin monipuolisesti asiaa käsuttelevästi kirjoitettu. Kuitenkin siitä puuttuu mielestäni aivan olennaisia seikkoja. Olisin halunnut tietää lisää, kuten esim. miten myöhäisempi sovinto on mahdollinen, voiko suhde palautua ennalleen ehkä vuosien katkon jälkeen? Miltä tuntuu tavata tämä vanhempansa hylännyt lapsi uudestaan? Eikö siinä tilanteessa purkaudu valtava, ehkä jopa hallitsematon tunneryöppy? Ehkä näitä jälleentapaamisia ei haastateltujen kohdalla ollut tapahtunut, joten ei niistä ole voinut kirjoittaakaan.
Aiheen arkaluontoisuus ja tabu-teemaisuus näkyy jo siinä, että aihetta käsitteleviä foorumeita tai kirjoja on vain vähän saatavilla. Lähes mistä tahansa muusta aiheesta löytyy nettitietoutta pilvin pimein, vaan ei tästä. Siksi kirjan kirjoittaja on perustanut internettiin vertaistukiprojektin, johon voi ottaa yhteyttä. Saksankieliseltä alueelta löytyy toinenkin asiaa käsittelevä foorumi.

http://www.wenn-kinder-den-kontakt-abbrechen.de/
DIE Homepage für verlassene, verstossene Eltern

Tulipa mieleeni, että kuinka yleistä on tilanne toisin päin, että vanhempi katkaisee välit aikuiseen lapseensa?

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. 
He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. 
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.
- Khalil Gibran