Siba Shakib: Nach Afghanistan kommt Gott nur noch zum Weinen

Tämä koskettava kirja on julkaistu vuonna 2001, käännetty useille kielille, ainakin ruotsinkielisenä löytyy. Suomenkielelle ehkä ei. Luin tämän saksankielisenä.
Kirjan on kirjoittanut iranilais-saksalainen toimittaja, elokuvan tekijä ja kirjailija, Siba Shakib. Suomennettuna kirjan nimi on vapaasti käännettynä  "Jumala tulee Afganistaniin enää vain itkeäkseen"

Kirja kertoo afganistanilaisen naisen, nimeltään Shirin-Gol, elämäntarinan. Kertomus tempaa mukaansa niin, että tuskin malttaa kirjaa kädestään laskea. Kuinka vaikeaa on naisen osa Afganistanissa, jota miehittivät välillä venäläiset, sitten muutkin, milloin elämän määräsi islam, Taliban-liike, mujahideen-sissit.
Naisen, myös tyttöjen osa oli talibanien aikaan erityisen vaikea. Lisäksi nälkä, köyhyys, kodittomuus ja oikeudenmukaisuuden puuttuminen olivat jokapäiväistä.
Ihmiset joutuivat pakenemaan, etsimään paikkaa, jossa heillä olisi parempi olla, Pakistaniin, Iraniin ja olojen niissäkin maissa muututtua huonommiksi, taas palaamaan Afganistaniin. Perheiden hajoaminen tavalla, jota nykyihmisen täällä Euroopassa on vaikea osata edes kuvitella.

Kirja on surullinen, koskettava, riipaiseva. Kuinka suuri osa maailman ihmisistä elääkään samankaltaisissa olosuhteissa kuin Shirin-Gol! Kuinka suuri osa maailman ihmisistä onkaan pakosalla, kodittomina, nälkäisinä, vailla mitään omaa, vailla ihmisoikeuksia! Kuinka hyvin voivatkaan miljoonat ja miljoonat ihmiset tällä samalla maapallolla kuin nuo edellämainitut, kaikkea vailla olevat!

Kirja on kerrottu kielellisesti mukavalla tavalla, ainakin tämä saksankielinen käännös. Suosittelen kaikille, varsinkin omaan elämäänsä tyytymättömille ihmisille. Kirjan lukemisen jälkeen voi katsahtaa ympärilleen ja miettiä, kenellä onkaan asiat hyvin, kenellä huonosti.

Gaby Hauptmann: Suche impotenten Mann fürs Leben

Luin kirjan saksankielellä, suomeksi se on käännetty nimellä "Etsitään impotenttia miestä". Kirja on ilmestynyt vuonna 1995. En tiennyt yhtään, mitä tältä kirjalta odottaa, oli täydellinen yllätyskirja. Ja niinhän se olikin.

Se oli mielenkiintoisempi kuin arvata saatoinkaan, se ei ollut mitenkään erotiikka- tai seksipainotteinen, vaan nuo alueet soljuivat luontevasti alusta loppuun mukana. Kirja kertoi muutamien, toisensa kohdanneiden ihmisten elämästä. Joitakin jaksoja oli pitkäveteistä lukea, se oli varmaan sitä kuuluisaa "harmaata arkea", mutta urheasti luin joka sivun. Sitten kun siitä "arjesta" päästiin eteenpäin, oli lukeminen taas mielenkiintoista.

Loppua kohden jännitti se, miten kirja päättyy. Minulla oli oma aavistukseni asioiden suhteen, mutta olin väärässä. No, loppusuoralla kirja jotenkin repsahti juonenkulultaan, lopputulos oli mielestäni aivan liian naiivi, uskottavuus tapahtumien suhteen kärsi. Romaanihan tämä oli, mutta silti olisin toivonut jämäkämpää loppua.

Kirja oli kerrottu yhteen pötköön eli sitä ei ollut jaettu kappaleisiin. Koen raskaaksi lukea alusta loppuun ilman mitään jakoa, puolenvälin jälkeen en sitä enää noteerannutkaan eli totuin. Minusta on mukavaa lukea kappale tai kaksi kerrallaan, se on jotenkin niin selkeää.

Suosittelen tätä kirjaa kevyeksi lomalukemiseksi. Kieli on helppotajuista eli sopii hyvin myös vähemmän saksaa osaavalle. Oletan, että tämä kirja on ns. naisten kirja, tuskin miehiä jaksaa aihe kiinnostaa.
Tästä kirjasta saisi hauskan elokuvan tai teatteriesityksen aikaiseksi...

Erika Riemann: Die Schleife an Stalins Bart

Kirjan nimi on suomennettuna "Rusetti Stalinin viiksissä". Tietääkseni tätä kirjaa ei ole ainakaan vielä käännetty muille kielille, mikä on todellakin vahinko. Kirja on julkaistu vuonna 2006 ja sivuja on 254.

Kirja kertoo tapahtumista itäisessä Saksassa vuonna 1945, jolloin kirjailija itse, Erika, oli 14 vuotias tyttö. Hän oli muutamien ystäviensä kanssa tutustumassa juuri kunnostettuun kouluunsa ja kiinnitti huomiotaan seinällä roikkuvaan kuvaan, joka esitti Josef Stalinia samalla paikalla, jos vuotta aiemmin oli ollut kuva Hitleristä. Lapsellisuudessaan Erika otti taskustaan huulipunan ja piirsi sillä Stalinin viiksiin rusetin.

KZ Sachsenhausen Baracken

Seuraus tästä oli, että eräänä päivänä Erika pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi venäläiseen tukikohtaan. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Ja hän oli vielä lapsi!
Erika oli 1946-1954 eli kahdeksan vuotta venäläisten vankina "venäläisvihansa" takia, ja vain tämän lapsellisen maalauksen töhrimisen takia! Hän joutui eri vankiloihin, hänelle tehtiin väkivaltaa, nöyryytettiin, pidettiin nälässä ja kylmässä ja kaikkia kauheuksia, mitä muutkin vangit joutuivat sietämään. Häneltä varastettiin koko nuoruus. Vapautuessaan Erika oli 24 vuotias, hän muutti Hampuriin äitinsä luo ja yritti saada elämästä kiinni, mikä ei ollut ollenkaan helppo asia.

Bauzen

Kirja on dramaattinen omakohtainen kokemus ja suurta myötätuntoa herättävä. Erika Riemann on syntynyt vuonna 1930 ja vasta vanhoilla päivillään, vuosituhannen vaihteessa, hänen onnistui kertoa kokemansa ja siitä tehtiin kirja. Se on arvokas omakohtainen kertomus sota-aikojen kauheuksista. Ei ole enää monia ihmisiä kertomassa omistaan.
Erikan oli vaikea sopeutua normaaliin elämään, koko tavallinen nuoren ihmisen nuoruus jäi elämättä ja oli heti vapauduttuaan oltava aikuinen, pärjäävä nainen. Kenellekään ei voinut kokemastaan kertoa, kukaan ei sitä oikeasti halunnut kuulla eikä myöskään ymmärtää. Vangin leima teki Erikan myös epäilyttäväksi henkilöksi, rikolliseksi, vaikka ei ollut muuta syytä vankeuteen kuin tuo huulipunalla töhriminen, lapsellinen teko.

Hoheneck

Kirja on riipaiseva, Erikan elämänkokemukset vapaudessakin ovat koskettavia, puhumattakaan vankeuden aikana tapahtuneista. Ja tämä samankaltainen on tapahtunut miljoonille ihmisille sodan jaloissa, harvemmin tosin 14 vuotiaalle tyttöselle. Suosittelen luettavaksi, jos ihmiskohtalot kiinnostavat.

Kuvissa Erika Riemannin vankeusajan vankiloita.
http://www.erikariemann.de/

Eric-Emmanuel Schmitt: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset

Tämän ihastuttavan kirjan luin saksankielisenä. Mietin, millainen se olisi ollut lukea suomenkielisenä? Käännös vaikuttaa niin suuresti lukukokemukseen, että parasta olisi voida lukea kaikki kirjat alkuperäiskielellä.
Tykkäsin tästä pikkukirjasta aivan valtavasti. Teksti oli kohtalaisen suurikokoista ja sivuja 100 kpl, kieli oli helppolukuista, huumori vaivihkaista, ohimennen ilmenevää, taitavaa.
Kuinka onkaan näin vähäiseen kirjaan saatu mahtumaan niin paljon suuria asioita? Nuoren pojan ja vanhemman miehen ystävyys, joka alkoi hiljakseen ja kasvoi elämääkin tärkeämmäksi, molemmat tarvitsivat toistaan. Pojasta kasvoi nuorukainen ja mies vanheni. Elämä toi eteen surullisia asioita ja toisaalta elämänviisauksia ja onnellisuutta, molemmille miehille, niin nuorelle kuin vanhemmallekin.
Muutamat toistuvat sanonnat saivat minut hymyilemään, kirjaa oli todella mukava lukea eikä loppukaan jäänyt mysteeriksi, vaan kirjalla oli selkeä alku ja loppu.
Zack: Lächeln! Mitenkähän tuo hauska sanonta on käännetty suomeksi?
Suosittelen kirjaa ihan kaikille, oivaa matkalukemista, kirjan tarina antaa paljon lukijalleen, ainakin minulle.

Jeffrey Eugenides: Kauniina kuolleet

Luin tämän kirjan siis saksankielisenä kirjana, nimeltään "Die Selbstmordschwestern". Oli aika haasteellinen kirja, kirjailijan kielenkäyttö oli sen verran taitavaa, että lauseissa piti oikein keskittyä, jotta ymmärsi sisällön. Ei siis ollut mitään leppoisaa lukemista. Mieleen muistuivat "Sieppari ruispellossa", jonka koin myös aika vaikeana kirjana sekä Patrick Süskindin Parfyymi, joka oli karmeudessaan kutkuttavan mielenkiintoinen.

Aihe tässä romaanissa oli erikoinen, jotenkin hieman ahdistava ja synkkä, mutta mielenkiintoinen. Kirjan kerronta oli nuorten ihmisten näkökulmasta koettua ja sitä kerrottiin vanhemman ihmisen me-muotoisena  muisteluna. Kirja kuvaa hyvin teini-ikäisten maailmaa, siihen oli itsekin helppo samaistua. Moni asia kirjan tarinassa jää naapuruston ja tapahtumien keskipisteessä olleiden nuorten arvailujen ja olettamusten varaan, ihan niin kuin oikeassakin elämässä silloin, jos ei ole faktatietoa käytettävissä kuten viranomaisilla.

Miettimisen aihetta aiheutti kirjan itsemurhaperheen sisäinen rakennelma, mikä oli perheen salaisuus, miksi viisi tytärtä tappoi itsensä juuri alkavan aikuisuuden kynnyksellä. Miksi peruskunnollinen perhe eristäytyi muista, ensin vain hiukan, lopulta täysin. Olisi mielenkiintoista ollut olla selvittämässä perheen sisäistä dynamiikkaa, kuinka vääristynyt perheen rakenne ja toimintatapa on ollut, kuinka erikoisia tyttäret lienevät olleet luonteiltaan. Oikein sormenpäitä kihellytti tämän perheen tapaus...

Kirjasta on tehty vuonna 1999 myös elokuva, jonka katsoisin mielelläni. Kohtaisivatko elokuva ja lukemani tarinan mielikuvat toisensa vai olenko kuvitellut tapahtumat aivan erilaisiksi?
"Francis Ford Coppolan tyttären Sofian tyylikäs esikoisohjaus sijoittuu 1970-luvun Michiganiin. Tarina kertoo Lisbonin perheen tytöistä, joita naapuruston pojat muistelevat haikeina vielä aikuisina. Eniten hormonitoimintaa kiihdyttää kaunis Lux, jonka illuusiot rakkaudesta karisevat yhdyntään futiskentällä. Myös tyttöjen tiukat vanhemmat edesauttavat tragediaa."