Voitto Viro: Toni, veljeni

Kirja on kirjoitettu vuonna 1980 ja sen tapahtumat alkavat vuodesta 1962, jolloin Toni-koira syntyy.

Voitto Viro, Lauttasaaren kirkkoherra, oli rohkea, oman tiensä kulkija, hän kirjoitti myös useita kirjoja. Hän oli syntynyt vuonna 1914 ja kuoli vuonna 1999. Viro tuli tunnetuksi uudentyyppisestä tavastaan hoitaa virkaansa ja palvella seurakuntalaisia. Hänen tavoitteenaan oli ihmisten ennakkoluuloton ja avoin kohtaaminen. Hän joutui aikalaistensa ankaran kritiikin kohteeksi, tosin hänen ajatuksilleen löytyi myös runsaasti kannattajia.
Viro uskoi, että koiralla on sielu kuten ihmiselläkin. Hän uskoi tapaavansa oman koiransa Tonin aikanaan tuonpuoleisessa. Oli ennen kuulumatonta, että pappismies julkisesti uskoi eläimellä olevan sielun ja jopa rohkeni kutsua koiraansa veljekseen.

Tämä Toni, keskikokoinen villakoira, oli kirkkoherran perheen ensimmäinen koira. Viro kirjoittaa kirjassaan paljon eläinsuojelun puolesta, vastaa lukijakirjeisiin, käy koiransa kanssa televisio-ohjelmissa. Kirjassa on joitakin kohtia, jotka ovat hieman vaikeaselkoisia, eli asioita, jotka vaatisivat tutustumista, kuten parapsykologiaa ja syvällisempää Raamatun tuntemusta.

Mielenkiintoista on ollut sen ajan suhtautuminen koiraan. Tässä muutamia poimintoja kirjasta:
- on kai olemassa jokin sääntö, ettei koiraa pitäisi erottaa emostaan alle neljän viikon ikäisenä. Kasvattajalla taisi kuitenkin olla hoidettavanaan liian suuri tarha, ja niin oli sovittu, että hän toisi meille pennun jo ennen tuota ikää.
- meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka pientä koiraa pitäisi hoitaa. Kasvattaja sanoi: Ei teidän tarvitse muuta kuin rakastaa, niin kaikki järjestyy.
- olimme täysin tietämättömiä ruokkimisesta, Toni sai vain lihaa, vettä ja rakkautta.
- mutta suklaasta se piti kovasti ja aamuseremonioihin kuului pieni pala suklaata.
- sovittiin, että koira nukkuisi kylpyhuoneessamme. Hassuja sopimuksia ja kuvitteluja. Siitä lähtien, 14 vuoden ajan, äiti nukkui sykkyrässä, Toni sänkynsä jalkopäässä.

Jos jostain saatte käsiinne tämän kirjasen (160 sivua), niin lukekaa, ihan on kiva kirja, silloista aikaansa edellä oleva, lämpimästi eläimistä kertova.

Tähän lopuksi vielä kirjan loppusivuilla oleva ranskalaisen runoilijan Marie Noel’in kertomus:

”Heti kun Koira oli luotu, hän nuoli Isä Jumalan kättä ja Isä Jumala taputti häntä päähän.
- Mitä sinä tahdot, Koira?
- Herra Jumala, minä haluaisin asua Sinun luonasi taivaassa, maaten matolla portin edessä.
- Eihän siitä tule mitään, sanoi Isä Jumala. En minä tarvitse mitään koiraa, sillä minä en ole vielä luonut varkaita.
- Koska sinä luot ne, Herra?
- En koskaan. Minä olen väsynyt. Nyt olen tehnyt työtä jo viisi päivää, on jo kohta aika levätä. Minä olen nyt tehnyt sinut, Koira, mestariteokseni. On paras levähtää vähän tämän jälkeen. Ei ole hyvä, että taiteilija rasittaa itseään inspiraatiotaan ulommaksi. Jos minä jatkaisin luomista, saattaisin kenties epäonnistua työssäni. Mene tiehesi, Koira! Mene pois ja asetu asumaan maahan. Mene ja ole onnellinen.
Koira huokasi syvään.
- Mitä minä sitten maan päällä tekisin, Herra?
- Söisit, joisit, kasvaisit ja lisääntyisit.
Koira huokasi vielä surullisempana.
- Mitä sinä vielä kaipaat?
- Sinua, minun Herrani ja Mestarini. Etkö sinäkin voisi asettua maan päälle?
- En voi, sanoi Isä Jumala, ei, Koira. Minulla on muita rautoja tulessa. Tämä on taivas, nämä enkelit, nämä tähdet, minä vakuutan sinulle, kaikki tämä tuottaa paljon huolia.
Silloin Koira painoi päänsä alas ja alkoi lähteä pois. Mutta hän tuli takaisin.
- Voi sentään, Herra Jumala, jospa siellä kaukana olisi joku sinun kaltaisesi herra.
- Ei, sanoi Jumala, ei ole ainuttakaan.
Koira teki itsensä niin pieneksi kuin pystyi, ryömi lähemmäksi ja rukoili nöyrästi:
- Voi jospa sentään tahtoisit, Herra, Isä Jumala – Voisithan sinä edes koettaa –
- Mahdotonta, sanoi Isä Jumala. Olen tehnyt minkä olen tehnyt. Minun työni on päättynyt. Koskaan en tule luomaan parempaa olentoa kuin sinä. Jos loisin tänään vähänkin lisää, tunnen sen pikkusormessanikin, että se epäonnistuisi.
- Voi, Herra Jumala, sanoi Koira, - ei se mitään, vaikka hän olisi epäonnistunutkin, jos minä vain saisin seurata häntä kaikkialle minne hän menee ja maata hänen edessään kun hän on hiljaa.
Silloin Herra Jumala tuli täyteen ihmetystä siitä, että hän oli luonut niin hyvän olennon, ja hän sanoi Koiralle:
- Mene sitten! tapahtukoon sinun sydämesi toivomuksen mukaan.
Ja hän palasi ateljeehensa ja loi ihmisen.”

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Vihdoinkin mielenkiintoinen kirja! Kun sellaiseen tarttuu, niin kylläpä löytyy myös aikaa sen lukemiseen. Tämä kirja on ilmestynyt vuonna 2011 ja kirjastoista sen joutuu enimmäkseen tilaamaan.

Pari vuotta sitten luin saman kirjailijan edellisen kirjan Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth ja kuten se, niin myös tämä on omaelämäkerrallinen kirja. Kirja kertoo vaikeasta, toisaalta hyvästä lapsuudesta. Vaikeasta kasvamisesta aikuiseksi, monimutkaisesta perhedynamiikasta, rakastavasta isästä, etäisestä äidistä.

Kummallakin vanhemmalla on ollut painolastinaan oma menneisyytensä, johon olivat voimakkaasti sidoksissa. Vanhalla iällä solmittu avioliitto, ihmissuhdevaikeudet ja herkkä lapsi antennina ja ukkosenjohtimena kaiken tunnekaaoksen ja toisaalta tunnekylmyyden aistivana osapuolena. 

Äidin ja lapsen välille jäänyt kuilu, jatkuvasti vaihtuvien au-pair.tyttöjen kasvattama lapsi. Olisiko kaikki ollut toisin, jos äiti olisi hoitanut lastansa heti ensi päivistä lähtien, ottanut syliinsä, imettänyt, nukuttanut vieressään, laulellut kehtolauluja, tehnyt lapsestaan elämänsä keskipisteen?

Vanha isä, joka yritti parastaan perheensä eteen, rakasti lapsiaan, mutta koki tärkeimmäksi velvoitteekseen olla puolisonsa tukena, aina, joka asiassa. Jäi tuntuma, että kuten Adolf Ehrnrooth aikoinaan taisteli isänmaan  puolesta, niin samoin hän taisteli perheensä puolesta, kuitenkaan osaamatta selvitä siitä.

Tytär kysyy isältään "Isä, miksei äiti näe meitä ja tätä mitä hänellä on? Miksi hän itkee oman lapsuutensa perään, vaikka hänellä on meidät? Eikö hän näe valkoista taloamme... tai merta. Ja elämää, meidän elämäämme, joka on täällä. Eikö hän näe sinua, isä, sinua ja sinun uhrautuvaa rakkauttasi ja lojaaliuttasi? 

"Minä en tiedä" vastaa isä ja hänen on silminnähden vaikea puhua enempää.

lähde MTV3

Kirja on koskettava kertomus perheestä, jossa roolijako ei onnistunut niin, kuin olisi pitänyt. Perhe, jossa äiti ei löytänyt paikkaansa lastensa äitinä ja se oli kaikkien ongelmien alku.

Surullinen kirja, hyvä kirja, sydäntäraastavan rehellinen kuvaus kulttuuriperheen arjesta.

Kuvassa perhe ja ilmeisesti silloinen aupair-tyttö vuonna 1971.

Lempi Jääskeläinen: Tyttö vanhassa kaupungissa

Vihdoinkin sain tämän kirjan luettua! Elämässä on ollut niin paljon muuta aikaavievää, mm. tietokoneongelmia läpi koko talven, ettei energia ole riittänyt lukemiseen.
Tämä v. 1961 julkaistu kirja, on yksi Lempi Jääskeläisen viimeisimmistä teoksista. Hän oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 1964. Olen lukenut aikaisemmin muutaman muunkin hänen kirjoistaan, nimitäin Parikkalasta kertovat Hovin vallat sekä Talonpoika ja hoviherra. Niin Lempi Jääskeläisellä kuin itsellänikin, on juuret samassa kylässä, kuinka läheiset, sitä en tarkalleen tiedä.
Kirja on kuulemma kirjailijan lapsuudenkuvaus. Ajankohtana viime vuosisadan alkupuoli päättyen Suomen itsenäisyyteen.

Kerronta on miellyttävää, murresanoja mukavasti siellä täällä, kuin sattumia sopassa, mutta ei niin runsaasti kuin noissa kahdessa muussa kirjassa. No, sehän on selviö, tämä kirja kertoo Viipurista ja oman äitini perusteella tiedän, että siellä karjalanmurre ei ollut niin voimakasta kuin maaseudulla ns. tavallisen kansan keskuudessa. Johtui kaiketi siitä, että suurkaupungissa eli niin paljon muualta tulleita ihmisiä ja monia paljon kouluja käyneitä, että kielestäkin tuli enemmän yleiskieli kuin karjalankieli.

Eläydyin kirjan kerrontaan totaalisesti. Porvarisperheen arki oli ns. hyvää elämää, kunnes Suomen itsenäisyystaistelut alkoivat. En ole paljonkaan perehtynyt historiaan, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi konkreettisesti, mitä punaiset ja valkoiset joukot ihan oikeasti tarkoittivat. Kuinka raakoja saman kansan ihmiset voivat olla toisilleen, aivan uskomatonta. Me suomalaiset! Ihmiset joutuivat pelkäämään, näkemään nälkää, piiloutumaan ja oma henki oli jatkuvasti vaakalaudalla. Ihmisiä tapettiin raakamaisesti ja kiduttaen, täysin mielivaltaisesti.
Oikeasti pakoon ei päässyt, kaikki liikenne kanta-Suomen suuntaan oli katkaistu, oli pakko pysyä Viipurissa. Onneksi valkoiset loppujen lopuksi pääsivät voitolle, kun kuuluisa marsalkka Mannerheim ratsasti Viipuriin ja pelasti meidät. Kuulostaa ihan sadulta. Tämä satu olisi voinut päättyä toisinkin ja silloin tuskin olisi tätäkään kirjaa koskaan kirjoitettu.
Hyvä lapsen näkökulmasta itsenäisyytemme syntyvaiheita ja sitä edeltävää elämää Viipurissa hienosti kuvaava kirja. Ainoastaan yksi seikka häiritsi minua alusta loppuun. Muilla kirjan henkilöillä oli nimet, mutta kirjan päähenkilöä eli kirjailjaa itseään nimitettiin vain Tytöksi. En tottunut siihen ollenkaan. Miksei hänellä ollut nimeä?

Safiya Hussaini Tungar Tudu: Minä, Safiya

"Kivittäminen. Mitä se oikeastaan tarkoitti? Olin lapsena ohimennen kuullut kylän vanhusten puhuvan siitä. Nyt minut haluttiin kivittää kuoliaaksi. Minut, jonka ainoa virhe oli ollut uskoa kelvottoman miehen lupauksiin." Näin kertoo nigerialainen Safiya Hussaini Tungar Tudu rankasta elämänvaiheestaan, jolloin hänet uhattiin kivittää kuoliaaksi.

Kirja kuljettaa läpi Safiyan elämän. Lukija pääsee sisälle afrikkalaisen savannikylän elämään. Miten naiset hakevat vettä kaivolta ja tapaavat samalla tuttuja. Miestä ei saa puhutella, eikä katsoa silmiin. Nämä säännöt tuntuvat tiukoilta ja auttaa ymmärtämään musliminaisten käytöstä ja elämää selkeämmin täällä Suomessakin. Mikään opas muihin kulttuureihin ei ole ollut näin hyvä.

Maailman kuvalehti

Ensimmäinen tuomion saanut nainen, Safiya Hussaini Tungar-Tudun vapautettiin ensimmäisen valituksen jälkeen, kun useat maat Euroopan unionin johdolla olivat vedonneet tuomion kumoamisen puolesta. Ainakin kahta muuta naista on syytetty vastaavin perustein. Toisen syytteet kumottiin tammikuussa ja toisen kohdalla odotetaan kunnes nainen on tarpeeksi hyväkuntoinen saapuakseen oikeuteen. Kaikki naiset ovat olleet köyhiä, kouluttamattomia yksinhuoltajaäitejä pienistä maaseudun kylistä. Noin puolet nigerialaisista on muslimeja, kolmannes kristittyjä ja loput perinteisten uskontojen kannattajia. Sharialain käyttöönotto on kiristänyt Nigerian kristittyjen ja muslimien välejä ja aiheuttanut useita yhteenottoja, joissa on viimeisten kolmen vuoden aikana saanut surmansa yli 3 000 ihmistä. HS-ulkomaat

Pohjois-Nigeria otti vuonna 2000 vanhan sharia-lain uudestaan käyttöön. Lakia sovelletaan monissa islamilaisissa maissa yhdessä nykyaikaisten lakien kanssa, mutta mm. Pohjois-Nigeria toteuttaa sitä perinteisesti. Nigerian kivitystuomiot ovat herättäneet ankaraa kansainvälistä arvostelua. Naisia on tuomittu islamilaisen šaria-lain perusteella kivitettäväksi, jos on synnyttänyt lapsen avioliiton ulkopuolella.

Tämä kirja oli nopeasti luettu, sivuja 222 ja teksti melko suurta ja useita kauniita kuvia on. Tämän kirjan saattoi lukea murehtimatta liikoja, koska lopputulos oli jo tiedossa ja onnellinen. Kirja kertoo hienosti nigerialaisnaisen elämästä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Kirjan päähenkilöllä Safiyalla oli onnea omistaa erittäin rakastavat vanhemmat, joita ilman hän olisi ollut todella yksin kohtalonsa kanssa.

Hänet naitettiin jo 13 vuotiaana vanhemmalle, mutta hyväluontoiselle miehelle, mutta se ei estänyt Safiyaa kokemasta nigerialaista avioeroa, jonka toteuttamiseen miehen sanat  "Hylkään sinut" kolme kertaa lausuttuina riittävät päättämään avioliiton siihen paikkaan. Onni ei jatkossakaan ollut myötä, vaan Safiya joutui pettymään vielä monasti.

Kirja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Käsittämättömältä tuntuu, että naiset edelleenkin joutuvat monissa maissa elämään totaalisesti miesten mielivallan alaisina, ilman minkäänlaista sanan- tai tahdonvapautta. Järkyttävää.

Angelika Kindt: Wenn Kinder den Kontakt abbrechen

Verlassen werden ohne Vorwarnung - ein tabuisiertes Thema
Angelika Kindt wurde von ihrer Tochter ohne Vorwarnung verlassen – warum, weiß sie bis heute nicht. Auf der Suche nach Antworten und Hilfe stellte sie fest, dass sie damit nicht allein ist. Das Phänomen ''Verlassene Eltern'' zieht sich durch alle sozialen Schichten, wird von der Gesellschaft jedoch tabuisiert. Neben der Bewältigung ihrer Schuldgefühle, Ratlosigkeit und Trauer sehen sich die Betroffenen auch noch mit der Ablehnung und Ächtung durch die Umgebung konfrontiert. Anhand ihrer eigenen Geschichte sowie der Erfahrung anderer Betroffener schildert die Autorin den Prozess des ''Verlassenwerdens'', die Warnhinweise und Abläufe. 
Südwest Verlag



- Hilfestellung und Strategien einer Verlassenen Mutter - erään hylätyn äidin selviytymiskeinoja

Pitkästä aikaa taas saksankielinen kirja. Aiheena "Kun lapset katkaisevat yhteyden" eli kun aikuiset lapset laittavat välit poikki vanhempiinsa. Aiheesta ei juuri löydy suomenkielistä kirjallisuutta, onhan aihe erittäin tabu, arka, hävettävä, kukapa siitä haluaisi ainakaan omakohtaisesti kirjoittaa? Tämä saksalaisnainen kuitenkin on ollut kyllin rohkea kertoakseen julkisesti, miltä tuntuu olla lapsensa hylkäämä äiti.
Tämän äidin aikuinen tytär katkaisi suhteet äitiinsä ilmoittaen siitä sähköpostitse. Mitään edeltävää riitaa ei ollut, joten tämä tieto tuli täysin odottamatta. Siitä on nyt kulunut 4 vuotta.
Angelika Kindt on haastatellut muita saman kohtalon kokeneita vanhempia ja siltä pohjin kirjoittanut tämän kirjan hyödyntäen kaikkien haastateltujen sekä omia kokemuksiaan. Näitä lapsensa hylkäämiä äitejä, ja myös isiä, oli yllättävän paljon. Perheet olivat keskivertoperheitä ja äidit ja isät ns. kunnollisia ihmisiä.

Kirjan sisältö on hyvin koskettavaa, surullista. Hylätyn vanhemman osa ei ole helppo. Siihen liittyy häpeä, huonommuudentunne, arvottomuus, avuttomuus, suru, yksinäisyys, itsesyytökset, masennus. Lapsensa hylkäämä kokee itseään loukatun syvästi. Hylätty vanhempi kyselee "mitä olen tehnyt väärin?" ja tuskin saa siihen vastausta. Kuten yleensä vanhemmat, niin myös nämä lastensa hylkäämät äidit ja isät ovat yrittäneet parhaansa. Tyypillistä on, että vanhemman mielessä pyöriviin lukuisiin kysymyksiin ei ole vastauksia, lapsi ei niihin vastaa. Vanhemman osana on odottaa. Toivoa, että syntymäpäivänä tai jouluna lapsi sittenkin muistaisi, ottaisi yhteyttä. Vanhemman osana on pettyä kerta toisensa jälkeen.
Monet vanhemmat ovat tämän pohjattoman surunsa kanssa aivan yksin, eivät rohkene kertoa asian todellista laitaa kenellekään, vaan turvautuvat hätävalheisiin, jos joku kyselee heidän lapsensa kuulumisia, "tyttäreni on ulkomailla"...
Kirja on hyvin monipuolisesti asiaa käsuttelevästi kirjoitettu. Kuitenkin siitä puuttuu mielestäni aivan olennaisia seikkoja. Olisin halunnut tietää lisää, kuten esim. miten myöhäisempi sovinto on mahdollinen, voiko suhde palautua ennalleen ehkä vuosien katkon jälkeen? Miltä tuntuu tavata tämä vanhempansa hylännyt lapsi uudestaan? Eikö siinä tilanteessa purkaudu valtava, ehkä jopa hallitsematon tunneryöppy? Ehkä näitä jälleentapaamisia ei haastateltujen kohdalla ollut tapahtunut, joten ei niistä ole voinut kirjoittaakaan.
Aiheen arkaluontoisuus ja tabu-teemaisuus näkyy jo siinä, että aihetta käsitteleviä foorumeita tai kirjoja on vain vähän saatavilla. Lähes mistä tahansa muusta aiheesta löytyy nettitietoutta pilvin pimein, vaan ei tästä. Siksi kirjan kirjoittaja on perustanut internettiin vertaistukiprojektin, johon voi ottaa yhteyttä. Saksankieliseltä alueelta löytyy toinenkin asiaa käsittelevä foorumi.

http://www.wenn-kinder-den-kontakt-abbrechen.de/
DIE Homepage für verlassene, verstossene Eltern

Tulipa mieleeni, että kuinka yleistä on tilanne toisin päin, että vanhempi katkaisee välit aikuiseen lapseensa?

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. 
He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. 
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.
- Khalil Gibran