Kirjastosta tilasin tämän kirjan. Aihe on kiinnostava. Omassa tuttavapiirissäni on papinlapsi ja hän sanoi kerran minulle, että papinlapsista tulee joko pappeja tai pakanoita. Siitä lähtien olen miettinyt tätä papinlapseutta. Onko se niin erilainen kasvuympäristö lapselle? Asettaako se liikaa paineita lapsuudelle, jatkuva esimerkkinä oleminen, kiltteyden vaatimus, ovatko ne ne kulmakivet? Vai onko siinä enemmänkin kysymys näiden pappisvanhempien persoonasta?
Mielenkiintoista.
Kirjassa kertovat pappien lapset lapsuudestaan. Selviö on, että erittäin hankalat lapsuudenkertomukset eivät löydy tämän kirjan kansien välistä. Kuka nyt haluaisi tahrata omien vanhempiensa kunnioitetun maineen? Mutta antaa tämä kirja edes välähdyksen teemasta.
Edelliseen vielä lisäten, että yhteinen teema oli jokaisen papinlapsen kertomuksessa, että isä oli paljon poissa kotoa. Niinhän se on, kun tarkemmin ajattelee pappien työaikoja ja ammatin tuomaa kutsumusta työhön aina ja kaikkialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti