tiistai 21. joulukuuta 2010

Rauhallista Joulua!


KUN JOULU ON
 Kun maas on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat,
vain laulu kaikuvi lasten suista, ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on, kun joulu on.

On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa,
vaan seimi pahnat ja tähti yllä ne silmiin kalleina kangastaa;
siks' mieli hellä on kristityllä, kun joulu on, kun joulu on.



PS. Erinäisistä syistä johtuen en ole viime aikoina ehtinyt lukea paljonkaan, toivottavasti uusi vuosi tuo enemmän omaa aikaa...

perjantai 29. lokakuuta 2010

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin



















Tämän kirjan Mazzarella on kirjoittanut vuonna 1992. Kirja poikkeaa aiemmin lukemistani saman kirjailijan kirjoista, sen tyyli on tyystin erilainen, mutta niin on aihekin. Tämä on päiväkirjan muotoon kirjoitettu, koskettava, herkkä kirja.
Aihe on hyvin henkilökohtainen, kertomus syöpää sairastavan äidin kuolemasta. Se koskettaa meitä kaikkia ihmisiä, tavalla tai toisella, jokaisella meistä on tai on ollut äiti. Jokainen meistä menettää äitinsä joskus, eri tavalla, jokaisen kuolevan tarina on erilainen, hänen omansa.

Mazzarellalla on ollut onni omistaa viisas ja elämää ymmärtävä äiti. Ihailtavan avoin kertomus kuolemisesta, elämänmyönteinen äiti, rakastavat ja läheiset välit omaisiin ja ystäviin, voiko elämäntilanne kuoleman lähestyessä olla tätä kauniimpi? Arvokkaat keskustelut kuolemasta, hautauksesta, surusta ja tunteista ovat olleet mahdollisia. Onko se useinkaan näin, kun ihminen kuolee? Moni temmataan yhtäkkisesti pois elämästä, mutta kuinka vaikeaa onkaan keskustella kuolemasta kuolevan kanssa, vaikka olisi aikaa ja mahdollisuus!

Kirjassa pohditaan myös suomalaista sairaanhoitoa, sen hyviä ja huonoja puolia. Eriarvoisuus hoidon saamisessa nousee myös teemaksi. Kuoleva ihminen ilman toimivaa taustajoukkoa saattaa jäädä paitsi parhaasta mahdollisesta hoidosta. Surullinen huomio.

En tiedä, kuinka antava tämä kirja on nuoremmille lukijoille, joilla ei ole edes odotettavissa oman äidin menettämistä. Sen sijaan heille, jotka ovat kokeneet saman, on tästä kirjasta runsaasti lohtua, lukijalla on mahdollisuus käydä vielä kertaalleen oman äitinsä kuolemaa läpi, kenties huomata kokeneensa samoja tunteita kuin jäljelle jäävät omaiset tässä kertomuksessa. Itkeä vielä kerran ne itkemättömäksi jääneet itkut. Ehkä suurin osa huomaa omassa elämässään asioiden sujuneen aivan toisin. Surullisemmin. Kuolema kun voi olla iloisempikin asia, kuten lähtö "juhlista kotiin". Surusta huolimatta.

Kaunis kirja, kaunis kertomus kauniista kuolemasta. Suosittelen.
Jokainen meistä lähtee vuorollaan  juhlista kotiin.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano


Taas olin lukemassa Mazzarellaa, minulla on oikea Mazzarella-buumi menossa. Seuraavakin kirja on samalta kirjailijalta...
Tämä kirja on Mazzarellan varhaisempaa tuotantoa, vuodelta 1985 ja siitä huolimatta täysipainoista mazzarellaa.

Kirjailijan tyyli ei ole jokaisen makuun, mutta minua se miellyttää. Tarinoiva tapa kertoa, itselleni tulee tunne, että olen läsnä ja koen niitä samoja asioita siinä sivussa.

Kuinka erilaisessa ympäristössä onkaan Merete Mazzarella saanut kasvaa verrattuna vaikkapa minuun! Kansainvälisessä diplomaattiperheessä, käyden koulua useissa eri maissa, tutustuen monenlaisiin kulttureihin ja ns. hienoihin piireihin. Todella mielenkiintoista ja avartavaa!

Arvatenkin suosittelen tätäkin kirjaa, vaikkapa maistiaisiksi Mazzarellan kirjoista, ties vaikka jäisit koukkuun!

tiistai 7. syyskuuta 2010

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan


- eläkkeellä olemisen taidosta

Tässäpä taas kirja minun mieleeni. Pidän kirjailijan tavasta kirjoittaa, se on kuin jutustelua tuttavan kanssa. Hauskaa jutustelua. Lukija on kuuntelijan roolissa, mitä nyt välillä nyökkäilee myötäilemisen merkiksi.

Teksti "elää, rönsyilee, avartaa aikaa ja paikkaa", käyttääkseni kirjasta löytämääni lausetta, jossa se oli kylläkin aivan toisessa asiayhteydessä. Niinhän keskusteluissakin juttu kulkee, välillä poiketaan varsinaisesta aiheesta, palataan takaisin jatkamaan aloitettua teemaa. Kirjailijan käyttämä kieli on arkikieltä, sitä on helppo tavallisen tallaajankin lukea. Asiat kulkevat lähellä lukijaa, välillä loitontuen ja taas palaten.

Pidän erityisesti niistä helmistä, joita kirjailija tarjoilee lukemistaan kirjoista, niistä, joita en kuuna päivänä tule itse lukeneeksi. Jäisin kyllä paljosta paitsi ilman näitä poimittuja ajatuksia.
Ajattelemisen aihetta sain mm. siitä, että entisajan ihminen tapasi elämänsä aikana noin tuhat ihmistä. Jokainen tapaaminen oli merkityksellinen, koska näitä tapaamisia oli niin vähän.
Nykyihminen "tapaa" jo päivittäin ehkä tuhansia ihmisiä, ihmisiä ilman merkitystä, ei niitä voi edes sanoa tapaamisiksi. Muut ihmiset ovat nykyihmiselle vähemmän merkityksellisiä, kasvottomia, samantekeviä, massaa. Se kuvaa melko totuudenmukaisesti nykypäivää. Ei tällainenkaan olisi mieleeni tullut, ellei kirjassa tuota lausetta olisi tarjoiltu.

Jos mahdollista, niin kirja paranee loppua kohti. Tykkäsin tästä kirjasta.
‎"omnia mirari etiam tritissima"

maanantai 30. elokuuta 2010

Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan


Tämä kirja on ilmestynyt vuonna 2001 eli aika tuoretta tarinaa. Kirja kertoo venäjänsuomalaisista, miten he ovat kokeneet elämänsä Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä, kuka on halunnut palata Suomeen ja kuka on sielultaan venäläistynyt.

Monen haastatellun vanhemmat tai jopa jo isovanhemmat ovat muuttaneet työläisten paratiisiin paremman elämän toivossa ja kommunistisen aatteen siivittämänä. Sitten se tavallinen "kansanvihollisen" kohtalo eli perheistä on viety isät joko työleireille tai suoraan teloitettavaksi.
On jotenkin uskomatonta ja myös erityisen traagista, että suomalaisia on lähtenyt Pohjois-Amerikasta ja Kanadasta saakka aatteen perässä Venäjälle, usein suoraan surmansuuhun.
Käsittämätöntä, että juuri nämä kommunistisen aatteen uskollisimmat kannattajat ovat joutuneet kansanvihollisiksi uudessa asuinmaassaan syntyperänsä takia. Julmaa aikaa se on ollut!

Moni haastateltu, joka on ikänsä Venäjällä asunut, on oppinut rakastamaan tätä isänmaanaan, kiintynyt kotipaikkaansa ja sikäli onnistunut saamaan onnellisen elämän kaiken puutteen keskellä. Sydämessä on siinä ohessa sykkinyt silti suomalainen sydän.

Poliitikko Erkki Tuomioja käsittelee blogissaan tätä kirjaa ja sen ajan tapahtumia laajemmin ja eri näkökulmasta.

lauantai 21. elokuuta 2010

Ben MacIntyre: Herrakansa viidakossa


"Elizabeth Nietzsche purjehti vuonna 1886 Saksasta Paraguayhin mukanaan joukko sinisilmäisiä ja vaaleatukkaisia keskieurooppalaisia. Hän perusti viidakkoon miehensä kanssa arjalaisen siirtokunnan, Nueva Germanian.
Sata vuotta myöhemmin englantilainen toimittaja matkusti Paraguayhin ja löysi ensimmäisten siirtolaisten jälkeläiset, jotka yhä elävät kartoittamattomasa viidakossa uskollisina perustajiensa aatteille."


Tässäpä kirja, joka ei alkuunkaan vastannut minun odotuksiani! Olin jo ihan nääntyä sen lukemiseen!

Kirjassa on sivuja 337, tekstin koossa on pihtailtu eli oli pientä tekstiä ja sivulta 291 alkaa se, mitä odotin ja päättyy sivulla 312. En silti tiedä, mitä niille jälkeläisille oikeastaan kuului. Mikä pettymys ja ajan tuhlaus!

Kirja kertoo Wagnerista, Nietzschestä ja muista aikalaisista, minua he valitettavasti eivät kiinnostaneet erityisemmin. Itseäni fiksummat lukijat todennäköisesti tykkäävät tästä kirjasta. Olihan se hyvin kirjoitettu ja historialliset kuvaukset vaikuttivat mielenkiintoisilta, jos olisin ollut niistä kiinnostunut.

Odotukseni olivat ilmeisen väärät ja mielestäni kirjaa myös mainostettiin väärin. Minua olisi kiinnostanut ne arjalaisten jälkeläiset ja heidän elämänkohtalonsa. Kuvatkin olisivat saaneet olla isompia ja värikkäitä.

maanantai 9. elokuuta 2010

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä



"Kirja siitä minkälaisena kirjoittajan sukupolvi isovanhemmuuden kokee, siitä millaista on, kun on lapsenlapsia tai kun niitä ei ole eikä tule, siitä millaista on, kun lapsenlapset asuvat kaukana, kirja siitä millaista on, kun ei ole halunnut lapsia mutta haluaisikin lapsenlapsia. Kirja isovanhemmuuden monista sävyistä mutta myös omasta lapsenlapsena olosta kauan sitten. Lämmin, humoristinen mutta myös rankka ja kaihoisa teos ajan kulusta ja arvostusten muutoksesta."

Tämä olikin kiva kirja! Tykkäsin kovin.

Kirjoittajan aikalaisena osasin mainiosti jakaa hänen maailmankatsomuksensa. Lapsuutemme ovat olleet lähes samalla vuosikymmenenä, joten tunnen senaikaisen maailman ja sen ajan arvot, jolloin itse vartuimme.

Kirja on kirjoitettu avoimin mielin, rohkeasti, itsensä likoon laittamalla. Se onkin edellytys hyvälle kirjalle. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu etäisen pinnallisesti, päästämättä lukijaa pintaa syvemmälle, yleispätevin lausein, niin eipä olisi lopputulos ollut kummoinenkaan.

Kirja päästi lukijan kurkistamaan myös amerikkalaiseen arvomaailmaan, joka on leviämässä meillekin. Surullista, jos sanahelinä korvaa sanojen todellisen sisällön.

Suosittelen kirjaa kaikille isovanhemmille, iästä riippumatta sekä aikuisille, perhettä perustaville "lapsille".

torstai 29. heinäkuuta 2010

Pentti Maljanen: Pääsin irti mormoneista


Tämä oli nopeasti luettu kirja. Hauskasti kirjoitettu, taisi olla lupsakka savolainen tuo kirjoittaja.
Kirja on kirjoitettu jo 1980-luvun alussa, joten 30 vuodessa on varmaan jo mormoonien raamatun "ilmoituksia" ehditty muuttaa modernimmiksi ja enemmän nykymaailmaa vastaaviksi.

Mielenkiintoinen kirja. Sai minutkin etsimään lisää tietoa tästä "uskonnosta". Suomessa MAP eli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on rekisteröity uskonnollisena yhdyskuntana ja USA:ssa liikeyrityksenä. Aika erikoista kyllä, kuten moni muukin seikka, joista kirja kertoi.

Nimestään huolimatta kirja ei ollut mikään mormoonien parjauskirja, vaan siinä kiiteltiin myös niitä hyviä asioita, joita tämä kirkko tarjoaa, mm. terveitä elämäntapoja.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Suvi Ahola: Iljan äidiksi


Tämä kirja kertoo 4 vuotiaan vammaisen venäläispojan adoption ensimmäisestä vuodesta. Lapsi adoptoitiin ns. julkkisperheeseen, jossa oli jo kaksi biologista lasta.

Kirja herätti minussa sangen ristiriitaisia tunteita. Kirjoittajan eli adoptioäidin tunteet ja aatokset tulivat erittäin rehellisesti esille. Hyvää niissä oli se, että eipä tule kenellekään liian ruusuinen kuva adoptiosta. Itseäni suorastaan kammoksutti äidin ajatuksissa velloneet aggressiot: lapsen huuto lakkaisi, jos lapsen paiskaisi olohuoneen seinään sekä voisin halutessani katkoa kaikki vauvan sormet ja ne napsahtelisivat käsissäni kuin kymmenen tulitikkua. Jälkimmäinen ajatus jopa rauhoitti äitiä...

Heräsi kysymyksiä. Miksi tämä adoptio oikeastaan tapahtui, pitikö kokea vain jotain uutta? Miksi äidillä oli tapana esitellä tämä uusi lapsensa vieraille ihmisille adoptiolapsena? Eikö adoptointi tarkoita "ottaa omakseen"? Häpesikö hän jotenkin alitajuisesti lapsen vammaisuutta?
Lapsesta kerrotaan tässä kirjassa hänen oikeilla nimillään. Miksi äiti silti kertoo kaikkien luettavaksi adoptiolapsensa henkilökohtaiset asiat, sairaudet, biologisen taustan yms? Onkohan pojan mukava tietää aikuisena, että kaikki hänen intiimeimmätkin asiansa ovat julkisia? Olisiko hän kertonut yhtä avoimesti biologisten lastensa asioista?

Minulle jäi vaikutelma, että tässä perheessä on omat lapset ja adoptiolapsi. Teen ehkä vääryyttä todellisuudelle, mutta kirjasta jäi päällimmäiseksi sangen negatiivinen kuva.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Inkeri Sava - Helena Miettinen: Liljan kuva kutsuu


Mielenkiintoinen kirja, tavallisuudesta poikkeava lähestymistapa inkeriläisyyteen ja omien juurien tutkailuun.
Kannen koskettava kuva oli minulle hiukan liian synkkä, olisin oikeastaan toivonut, että kannessa olisi ollut erilainen kuva.

Kahden nuoren inkeriläistytön pako Suomeen vuonna 1929 on lähtökohta kirjan tapahtumille. Niin erilaiset kuin olivat nämä kaksi sisarusta, aivan yhtä erilaisen vaikutelman sain myös heidän tyttäristään, jotka yhdessä tämän kirjan kirjoittivat.

Kirja on koottu serkusten välisestä kirjeenvaihdosta. Mitä pidemmälle luin, sitä kiinnostavammaksi kirja tuli. Oli mielenkiintoista kohdata serkusten erilainen, kuitenkin toisiaan täydentävä tapa suhtautua äitiensä menneisyyden penkomiseen.
Löysin itseänikin näistä kirjeistä, jopa paikkapaikoin samanlaisia elämänkokemuksia ja ajatuksenjuoksuja.
Kirjeiden kieli oli kirjoittajista johtuen vaihtelevaa, erilaista, suorasukaista ja jopa ronskin humorististakin, minun mielestäni se toi aitoutta tekstiin. Jossain arvostelussa oli kirjan kieltä moitittu paikoin tärkeleväksi, minä en kokenut niin.

Itselläni ei ole inkeriläisyydestä paljonkaan tietoa. Tämä kirja sai minut etsimään lisää tiedonmurusia tuosta Inkerinmaasta. Mukava yllätys olikin kirjan lopusta löytyvä kattava informaatio.
Tämä kirja ei ole varmaan jokaisen lukijan mieleen. Sen verran erikoinen se oli.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina


Leevi K. Laitisen tarina

'Leevi annettiin 4-vuotiaana kartanolaisiksi kutsuttujen uskonlahkolaisten kasvatettavaksi. Lahkon tärkein uskonteema tarkoitti seksuaalisuudesta pidättäytymistä, myös avioliitossa. Avioliitto oli liikkeen opetuksen mukaan "laillistettua huoruutta", huoruuden pahinta lajia.
Pienestä Leevistä koulittiin hurmosliikkeen nuorin lapsisaarnaaja. Elämä lahkon piirissä oli helvettiä. Leeviä piestiin usean aikuisen voimin, häntä syytettiin huoraamisesta, ja hän joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
'

Mikä saa ns. normaalin ihmisen liittymään lahkoon? Vielä enemmän ihmetyttää, jos lahkon koko toiminta on järjen vastaista, onko aivopesu todellakin mahdollista?

Onneksi tämän kirjan päähenkilö Leevi on ollut älykäs ja psyykeltään vahva lapsi, muuten hän ei olisi selviytynyt tästä uskonlahkon tuhoamasta lapsuudestaan.

"Elätte sulutonta elämää synnin himoissa, jos ette te pelkeleet tee parannusta, niin joudutte helvettiin"

Näin saarnasi pieni 4-5 vuotias Leevi-poika hurmoshenkisisssä lahkon järjestämissä tilaisuuksissa.

Kirja on koskettavaa luettavaa, kuin pahaa satua olisi lukenut. Käsittämätöntä, kuinka lapsen omat vanhemmat suostuivat lahkon vaatimuksiin. Kuinka sairas on ihmisen mieli, ns. tavallisenkin ihmisen?
Leevi ei ollut ainoa lahkon kynsiin joutunut lapsi, Leevi ja sisarensa Saara ovat vain ainoat, jotka ovat siitä kirjan muodossa kertoneet.

YLE:n Elävä Arkisto on tallentanut tähän liittyvät televisiohaastattelut. Löytyvät nimellä "Elämä lahkon vankina".

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Inna Latiseva: Ryssänä Suomessa


- vieras väärästä maasta

Todella vastenmielinen kirja.

Alusta loppuun asti kirjoittajan ehtymätön omakehu ja kaikkien suomalaisten jatkuva moittiminen alkoi ällöttämään. Meitä on täällä moneen junaan, aivan kuten kaikissa muissakin maissa, mutta jos yleistäisin kokonaisen kansan tämän kirjoittajan perusteella, pitäisin kaikkia venäläisiä hyvin epämiellyttävinä ihmisinä. Siis jos.

Ei suomalaisiakaan Neuvostoliitossa Stalinin aikaan kovin avosylin vastaanotettu, työleirille tuomittiin vuosikymmeniksi tai teloitettiin samantien.

Tämä erinomainen nainen odotti varmaan koko Suomen kansan huutavan hurraata hänen saapuessaan Suomen kamaralle. Kokonaiset 16 vuotta hän kuitenkin viihtyi tässä kauheassa maassa. Koko aikana ei hän eikä lapsensakaan saanut yhtään ystävää. Kyllä me suomalaiset olemme kamalia ihmisiä.
Ainakin kirjoittajan mielestä.

'Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.'

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Ani Pachen : Surusta kasvoi vuori


(Kirjan on koonnut Adelaide Donnelley)

Kirja Tiibetistä.
Luin kirjaa suurella kunnioituksella tätä rohkeaa naista kohtaan. Hän oli oman tiensä kulkija miesten maailmassa. Tämä on juuri oikea kirja Tiibetistä ja sen kulttuurista kiinnostuneille lukijoille.
Itselleni yllättävää on ollut viime aikoina ja myöskin tämän kirjan tiimoilta se, että näitä kauheita ihmisloukkauksia on tapahtunut lähimenneisyydessämme. Varmasti tapahtuu myös tänä päivänä, mm. Pohjois-Koreassa. Periaatteessa milloin tahansa tämä kaikki voi tapahtua meille jokaiselle.

'Ani Pachen oli nunna ja vastarintaliikkeen johtaja, joka tarttui aseisiin puolustaakseen isänmaataan ja vietti 21 vuotta kiinalaisten vankina. Hän muutti vapauduttuaan Dharamsalamiin Intiaan, ja osallistui Tiibetin vapauttamisen puolesta järjestettäviin mielenosoituksiin.
Hän kuoli 69 vuotiaana vuonna 2002.'



Kertomus oli hyvin avoimesti ja kaunistelematta kirjoitettu. Se herätti monenlaisia tunteita, suuttumusta, vihaa, sääliä ja kunnioitusta.
Ihminen on se hyvin ja pahin kaikista elävistä olennoista.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Elna Schdanoff & Christian Sundgren: Kirje Siperiasta


Taas tuli luettua yksi kirja lisää Stalinin kauhutöistä, Siperian pakkoleiriltä. Niin samanlainen tarina kuin lukemattomat muut, mutta kuitenkin niin erilainen.
Jokaisen ihmisen tarina, vaikka olisivat kaikki olleet samalla pakkotyöleirillä samaan aikaan, on aivan erilainen. Ei ole kahta samanlaista. Jokaisella on omat lähtökohtansa, omat resurssinsa selvitä ja omat onnenhetkensä kaiken kauheuden keskellä.

Tämän kirjan päähenkilö on poikkeuksellinen nainen. Hän kuuluu ns. yhteiskunnan kermaan, elää jo viime vuosisadan alussa hyvin kansainvälistä ja vaurasta elämää. Hänen perheensä on asunut Tamminiemessä jo silloin, kun se ei vielä ollut Suomen tasavallan presidenttien virka-asunto. Hän vietti lomia Mustanmeren rannoilla, hänen elämänsä oli mallillaan. Siitä huolimatta hänet vangitaan ja hänen perheensä hajotetaan. Vapauduttuaan päähenkilö ei valitettavasti löydä enää paikkaansa, vaan viettää elämänsä viimeiset vuosikymmenet eri sukulaistensa kodeissa.
Lukemisen arvoinen selviytymistarina.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot



"Kyseessä on arvokas mutta erityisen kipeä kirja juuri siksi, että kuvatunkaltaisia kauheuksia tapahtuu Pohjois-Koreassa edelleen. Kang Chol-hwan teki maailmalle palveluksen työstämällä karmivat kokemuksensa kirjaksi. Hän ja muut pohjoiskorealaiset ansaitsisivat, että maailmalla kirja luetaan. Äärimmäisen tärkeä. HS"

Tämä olikin ensimmäinen lukemani kirja tämän päivän Pohjois-Koreasta. Eipä sieltä käsin moni pääse kertomaan mitään, taitaa olla koko maa yhtä vankileiriä. Aivan uskomatonta, että nykypäivänä ihmiset joutuvat monessa muussakin maassa, mutta varsinkin Pohjois-Koreassa, elämään nälkäkuoleman ja totaalisen diktatuurin keskellä, tietämättä mitään muusta maailmasta.

Eikä muu maailma tee sen hyväksi mitään!

Onneksi tämä nuori mies onnistui pakenemaan maasta vankeutensa jälkeen ja kertomaan kokemuksistaan.

Itselle tulee oikein paha olo ajatellessa, kuinka me täällä ns. "lottovoittajina" elämme "lintukodossamme". Siitä huolimatta liian moni on tähän meidän elämäämme tyytymätön. Mitenkä olisi, ottaisivatko nuo pohjois-korealaiset näitä tyytymättömiä suomalaisia elämysleirille sinne jonnekin? Vaikkapa ensi alkuun 10 vuodeksi.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Apitz, Bruno : Alastomana susien parissa



Luin tämän kirjan jo 1960-luvulla, koululaisena. Se oli ensimmäinen lukemani kirja, joka kertoi natsien kauhutöistä.
Kirjan kertomuksessa pieni lapsi onnistutaan salakuljettamaan keskitysleirillä turvaan, muussa tapauksessa lapsi olisi päätynyt kaasutettavaksi ja polttouuniin. Kertomus on tietenkin liikuttava ja kauhistuttava. Kirjailija itse oli ollut keskitysleirillä vankina, joten osasi kirjoittaa omasta kokemuksestaan.
Kirjasta on myös tehty elokuva vuonna 1963, Pääosassa mm. Armin-Mueller Stahl.

Yllätyksekseni sain selville, että kirja on edelleenkin tilattavissa kirjaston varastosta. Taidanpa tilata ja lukea uudestaan!

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Heinrich Harrer: Seitsemän vuotta Tiibetissä



Tämäpä oli mukaansa tempaava kirja! Aivan kuin itsekin olisin ollut ylittämässä noita suuria vuoristoja talvipakkasessa lumessa kahlaten.
Kirjan tapahtumat ovat vuosilta 1944-1951. Kuinka kävikään sääliksi se mukana oleva koira, jonka tehtävä oli lämmittää vaeltajaa öisin. Se ressukka joutui tyytymään ulosteiden syömiseen, kun mitään muuta ei enää ollut. Koira sitten itse päätti jäädä erääseen kylään ja olla seuraamatta enää isäntäänsä, se oli onnellinen valinta koiralta.

Kirja kertoo lumoavalla tavalla itse matkan ja myös Tiibetissä vietetyt vuodet. Lukija pääsee kurkistamaan Dalai Laman suurelle maailmalle vielä tuntematonta elämää.
Fantastinen kirja!



Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, pääosassa Brad Pitt. Elokuva oli kurja versio tästä hienosta kirjasta. Ainoa hyvä siinä oli päästä näkemään tapahtumapaikkoja ja Tiibetin jylhää kauneutta.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Johannes Togi: Tuomittu pykälän 58 mukaan



Tämä pieni pokkari piti paljon sisällään. Aluksi en meinannut päästä sisään tähän kertomukseen, mutta sitten sisältö vei mukaansa.

Taas kerran uskomaton elämäntarina, karmea todistus ihmisen silmittömästä julmuudesta toista kohtaan. Uskomatonta myös se, että meiltä käsin lähes käden ulottuvilla on lähimenneisyydessä hallinnut kaksi miestä, joiden päämääränä on ollut ihmisten tuhoaminen. Hitlerin metoodi oli tappaa ihmisiä kaasulla, Stalinilla oli sen sijaan maata tarpeeksi voidakseen lähettää ihmisiä kauas kitumaan ja kuolemaan kylmään ja nälkään.
Täältä meidän "lintukodosta" päätyi moni sinne Siperian vankileirille, emme siis ole yhtään sen parempia kansana kuin nuo muutkaan.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan



"Vuonna 1941 viisi neuvostosotilasta murtautuu latvialaisperheen kotiin ja pidättää 14-vuotiaan Ligitan sekä hänen vanhempansa. Heidät sullotaan 15 000 kohtalotoverin kanssa junaan, jonka määränpää on Siperia. Yhtäkkiä nuoren tytön juhlien, poikien ja kauniiden vaatteiden täyttämästä arjesta on vain muistot jäljellä. Latvian entinen EU-komissaari Sandra Kalniete on jäljittänyt sukulaistensa kauhistuttavat kohtalot arkistoista, asiakirjoista ja yksityislähteistä. Teoksessaan hän paljastaa inhimllisen kärsimyksen historian kylmien faktatietojen takaa. Niin Kalnieten isän- kuin äidinpuoleinen suku joutui Stalinin sortokoneiston kohteeksi ja karkotetuksi kuolemanleireille. Painajainen päättyi vasta 1957, kun Uralin tuolla puolen syntynyt Sandra ja hänen vanhempansa pääsivät palaamaan Latviaan."


Alkuun kirja tuntui sekavalta, oli vaikea mieltää kuka kukin on, onneksi alkulehdillä oli sukutaulu. Kirjassa on myös kronologinen tapahtumaluettelo, runsaasti viitteitä ja lähteitä.
Kertomuksen myötä selostettiin sen ajan poliittisia tapahtumia, ne olivat sangen hyödyllisiä, niistä muodostui runko kaikelle muulle.

Alkuvaikeuksien jälkeen kirja alkoi viehättämään. Uskomattoman ihana kirja kaikesta kauheudestaan huolimatta. Kerronta on selkeää, historiankirjamaista, valokuvia on paljon.

En ollut aikaisemmin lukenut mitään Latviaan liittyvää, tämän kirjan ansiosta opin paljon uutta. Opin mm. että meille suomalaisille olisi voinut käydä samalla tavalla kuin Baltian maille. Tulevaisuudessa saattaa poliittisten tapahtumien myötä mikä tahansa kansa yllättäen joutua samankaltaiseen asemaan...
Kyllä me suomalaiset olemme olleet onnekkaita, että olemme saaneet säilyttää itsenäisyytemme!

Suosittelen, mielenkiintoinen lukukokemus!

torstai 6. toukokuuta 2010

Tuula Vainikainen: Äidit ja aikuiset tyttäret - matkalla ymmärrykseen


Ostin tämän kirjan tyttärelleni lahjaksi lukematta sitä ensin itse. Niin sanotusti sika säkissä.

Nyt hain sen kirjastosta ja luin läpi.
Ihan hyvä kirja aiheesta kiinnostuneille. Kuten nimikin sanoo, se käsittelee äitien ja tytärten välisiä suhteita, vanhan äidin kohtaamista, hoitamista, äidin kuolemaa.


Suosittelen jokaiselle suurten ikäluokkien ihmiselle, äiti-tytär-suhdettaan pohtivalle sekä heille, joilla on ikääntyvä äiti.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Anja Kauranen (nyk. Snellman): Ihon aika













Luin tämän kirjan toistamiseen, edellinen kerta oli sen juuri ilmestyttyä eli vuonna 1993. Juuri sopivan pitkä aika lukaista kirja uudestaan.

Suosittelen kaikille, varsinkin heille, jotka
* huolehtivat omista vanhemmistaan
* pohtivat omaa äiti-lapsi suhdettaan
* saattohoitavat vanhempiaan
* ovat juuri menettäneet iäkkään vanhempansa
* suurille ikäluokille, eläkeikäisille

maanantai 3. toukokuuta 2010

Seppälä, Olli & Seppälä, Ullamaija: Se oli ihme




Tämän kirjan lukaisin äskettäin. Eipä ollut kovin moinen kirja. Kirjassa kertoivat haastatellut ihmiset omista ihmeistään. Aiheesta olisi saanut kyllä paljon paremmankin. Mikä lie saattanut markkinoille tämän, mielestäni jotenkin hölmösti kirjoitetun kirjasen näinkin hienosta aiheesta? En tykännyt, vaikka luin tietenkin loppuun asti. Aihe olisi kiinnostanut, mutta kirja oli pettymys.

Vigdis Rabben: Pidä minusta kiinni




Pieni kirja koulupojan taistelusta aidsia vastaan, tapahtumapaikka Norja. Perheen tasapainoilua sairaan lapsen ja terveempien sisarusten välillä. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, jolloin AIDS oli vielä salattu sairaus. Surullista tarinaa.

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle



Pieni kirja, pienestä pojasta, vain 190 sivua. Koskettava, raadollinen, ahdistavan konkreettinen. Antaa käsityksen sairaanhoidosta ja sen moni-ilmeisyydestä sekä ihmisen avuttomuudesta tapahtumien keskipisteessä. Tapahtumapaikka Helsinki.

Kirjaan on ilmestynyt jatko-osakin, "Jäähyväisten jälkeen".

Yasushi Inoue: Äitini tarina














Mielenkiintoisen kertovasti kirjoitettu pieni kirja. Pidin nimenomaan tavasta, miten kertomus soljuu eteenpäin. Kauniin realistinen, lämminhenkinen kirja vanhenevasta, muistinsa menettävästä äidistä poikansa kertomana.

"Realistinen ja samalla herkän lyyrinen kuvaus vanhenemisesta, väkevä matka ihmisen sisimpään." sanovat kirjallisuusasiantuntijat.

Oksi-Walter, Roos, Viertola-Cavallari : Monikulttuurinen perhe





Aika uusi kirja. Tuskin kiinnostaa suurta yleisöä, mutta on ihan erinomaisen hyvä opas, jos elää tai aikoo elää monikulttuurisessa avioliitossa. Myös jos tuttavapiiriin kuuluu maahanmuuttajia, niin silloinkin tästä kirjasesta on paljon hyötyä.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa




Kaikessa surullisuudessaan silti hauska kirja. Mielenkiinto pysyy koko ajan vireänä, elämää katsastetaan monesta vinkkelistä, osasin samaistua monessakin kohdassa kirjoittajan tunnelmiin. Tarinaa ei ole venytetty yhtään, vaan siinä on kaikki olennainen. Suosittelen.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi










"Perhe elää aarniometsän keskellä Fayu-heimon parissa, jonka keskuudessa kannibalismi ja raakuus ovat arkipäivää. ."

Mukaansatempaava kirja! Kertoo 1980-luvulla viidakossa Länsi-Papualla elävästä perheestä, pääosassa silloin 5 vuotias tytär. Elämä kaukana sivilisaatiosta opettaa luonnonläheistä suhtautumista, mutta aikuisena "ihmisten ilmoille" muuttaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voinut odottaa. Paluu takaisin aarniometsään ei myöskään tuntunut enää oikealta valinnalta.
Tähän kirjaan on olemassa myös jatko-osa "Paluu viidakkoon".

Saara Kesävuori : Hyvä isä



"Helenan isä muistaa Bogartin liituraitapuvun kuosin ja John Waynen kuolemattomat lauseet, muttei sitä miksi hänen hotellissaan on huono palvelu. Optikkoliikkeessä työskentelevä Helena, kahden teinipojan äiti, on vuorotteluvapaalla ilman suuria suunnitelmia, kun hänen on hyväksyttävä, että isän terveydentilalle löytyy tautiluokitus..."

Suurin odotuksin aloin lukea tätä kirjaa.
Pitkäveteinen, sekava, ei vastannut kirjan nimen antamaa kuvaa sisällöstä, uskottavuuden puute vaivasi myös tekstiä. Halusin olla sisukas ja lukea silti koko kirjan loppuun asti, jos vaikka huipentuisi ja avautuisi minulle edes viime sivuilla.
No, luin puoleen väliin, sitten luovutin.

Raija-Liisa Mäkelä: Minä, muilutetun tytär



"Koskettavat muistelmat kattavat perheen vaiheet vuodesta 1930 vuoteen 1990. Kirjassa heijastuvat henkilökohtaisten kokemusten lisäksi aikakauden historialliset tapahtumat hyvine ja huonoine vaiheineen."

Avoin ja monipuolinen kertomus eletystä elämästä Neuvostoliitossa. Suomesta rajan taakse pakkokyyditetyt suomalaiset joutuivat elämään ei-toivottuina sielläkin eikä takaisinkaan päässyt. Kuinka sattumanvaraista onkaan ihmisen kohtalo?
Kirjassa sivutaan historian tapahtumia itse elettyinä sekä poliittisten muutosten myötä. Ne antavat raamit tapahtumille, Stalin toimineen tulee tutuksi lukijalle, samoin muut silloisen Neuvostoliiton vaikutushahmot.
Hyvä kirja.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Hannu Lauerma: Huijaus - rohkaisua - johdattelua - psykoterroria


"Menee se viisaskin vipuun. Ihmisiä voidaan kasvattaa, ohjata ja tukea mutta myös johtaa harhaan. Huijaus on kyseenalaisen johdattelun ja manipuloivan ohjauksen pohdintaa, joka muistuttaa terveen järjen käyttämisen tärkeydestä. Suggestioon ja hämäämiseen perustuvia vaikuttamiskeinoja esiintyy lähihistoriassa ja arkielämässä, jopa päivänpolitiikassa. Perusteellinen, asiantunteva sekä värikäs teos käy läpi niin uskomushoidot, sensaatiouutiset, väkivaltaiset kultit kuin noitatohtoritkin."

Olipa mielenkiintoinen, mutta vaikeaselkoinen kirja! Joko minä olen liian yksinkertainen ymmärtämään ja pysymään kärryillä tai sitten kirja oli oikeasti poukkoileva ja kielellisesti korkealentoinen. Vaikka olenkin ns. alan ihminen, niin pidin kirjaa vaikeana luettavana.
Suosittelen silti sitä luettavaksi, siinä oli monia sangen mielenkiintoisia pohdintoja ihmisten huijaamisesta ja manipulinoinnista.

Bette Bao Lord: Kevätkuu


Kertomus kiinalaisesta ylhäisöperheestä vuosisadan vaihteessa, siis noin 1890 alkaen. Aluksi oli kummallista, kun kaikki nimet oli käännetty suomeksi, kuten juuri "Kevätkuu", mutta tottuihan siihen. Mielenkiintoinen kirja, ei ole ollut helppoa silloinkaan ihmisen elämä. Kauheaa oli esim. tyttölasten jalkojen sitominen ja raa'at ihmisten tappamiset, syystä jos toisestakin. Keppien päässä huojuvat, irti leikatut ihmisten päät....

Su Tong: Punainen lyhty





Äkkiä luettu, ohut pieni kirja. Koskettava kertomus 1930-luvun Kiinasta.

Julma ja armoton kuvaus seksuaalisesta valtapelistä rikkaan kiinalaismiehen neljän jalkavaimon kesken. Traaginen tarina.

Klaus Kinski: Tarvitsen rakkautta



Klaus Kinski: Tarvitsen rakkautta

Kirjassa ei ollut luku-jakoa lainkaan, kaikki vaan yhteen pötköön. Kuvasi ilmeisesti Klaus Kinskin elämää sekin, ylitsepursuavaa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Lapsuuskuvaukset olivat ahdistavan karmeita, aikuisuus ylitsevuotavaa, erotiikka ja seksi päällimmäisinä, lähes pakkomielteen kaltaisina, rakkaus luontoon, eläimiin, lapsiin, sisäiset demoonit, epävakaa luonne.
Tämä "rajun eroottinen, koskettava, kaunis ja kammottava omaelämäkerta" on silti mielestäni hyvä. Auttaa paljon, jos tuntee Klaus Kinskin näyttelijänä, kirja saa itselleen kasvot.
Mielenkiintoinen persoona. Mielenkiintoinen kirja. Kannattaa varautua lähes joka sivulla oleviin eroottisiin kuvauksiin.

Riitta Väisänen, Lea Geselle, Ulla Järvi: Hilmapäivät



Riitta Väisänen, Lea Geselle, Ulla Järvi: Hilmapäivät

Suurin odotuksin aloitin lukemaan tätä uunituoretta kirjaa. Vaan mikä pettymys se olikaan! Hyvää oli ainoastaan se, että julkisuuden henkilö, miellyttävä Riitta Väisänen, uskalsi asettaa itsensä likoon tämän arkaluontoisen aiheen tiimoilla.
Kirjasta oli tehty tekohauska. Huumori on hieno asia, mutta tekemällä tehty hauskuus ei ole huumoria. Se on kuin ei aiheesta kehdattaisi muuten keskustella, täytyy teeskennellä hauskaa hupia. Niin hauskaa eivät vaihdevuodet todellakaan tuo tullessaan! Asiallinen keskustelu aiheesta huumori silmäkulmassa olisi ollut minulle mieluisampi vaihtoehto.

En siis tykännyt tästä kirjasta ollenkaan. Heppoinen tekele. Julkkiksen nimellä voi näköjään julkaista ihan tökeröäkin tavaraa.

Oma maa omenankukka, vieras maa veripunanen

Petroskoilainen Ilona Konkka on tallentanut
huomattavan määrän inkeriläisten omakohtaisia
muistelmia karkotuksista ja vainoista 1930 – 1940
lukujen Neuvostoliitossa. Kirjassa 17 inkeriläistä
kuvaa omia kokemuksiaan epäinhimillisissä
olosuhteissa, omanarvontunnosta ja
ihmisrakkaudesta.

Itselläni ei ole sidoksia inkeriläisyyteen, karjalaisuuteen kylläkin, mutta luettuani sattumalta listaa Siperiaan karkoitetuista suomalaisista rikollisista, aloin kiinnostumaan heidän kohtalostaan siellä kaukana Siperiassa. Sattui kirjastossa käsiini tämä kirja, joka myös käsittelee vainoja ja pakkosiirtoja, tosin syyttömien, viattomien ihmisten!

Kovaa on ollut ihmisen elämä kaiken lukemani perusteella. Tämän päivän pienet harmit ja vastoinkäymiset supistuvat omaan mitättömyyteensä kaiken Siperiaan karkoitettujen ihmisten kokemusten rinnalla. Hiukan opin tietämään jotain inkeriläisten historiasta. Aikaisemmin en tiennyt yhtään mitään.

Kirja oli ajoittain raskas luettava siinä olevien murrekertomusten takia, mutta onnekseni kirjassa oli yllin kyllin myös ihan aitoa suomenkieltäkin. Sisällöltään kirja tietenkin oli raskas ja surullinen kokemus, mutta myös voimakas kuvaus ihmisen sitkeydestä, sisukkuudesta ja sietokyvystä.
Kyllä helpolla pääsee tavallinen tallaaja hyvinvointisuomessaan. Olkaamme kiitollisia siitä!

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth



Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth / Min fader var en ung soldat -Adolf Ehrnrooth

Tietyin varauksin aloitin tämän kirjan lukemisen. Kenraali Ehrnrooth oli koko valtakunnan tunnetuimpia henkilöitä ja lisäksi tämän kotikaupunkini ikioma "julkkis".
Kirja oli kirjoitettu kaksikielisenä, yksi palsta suomeksi ja viereinen palsta ruotsiksi. Kirjan koko 22x28cm oli epäkäytännöllinen luettavaksi sängyssä, lisäksi oli raskas pideltävä, olisi sopinut paremminkin katselukirjaksi kuin luettavaksi. Ehkä kirjan koko symbolisoi suurta miestä?

Positiivista oli kirja itse. Se oli sangen avoin kertomus kenraalin perhe-elämästä. Tyttären näkökulmasta se rakas, hyvä Isä, joka vasta 55-vuotiaana perusti perheen. Isä, joka oli sydämellinen, huolehtiva, vastuuntuntoinen ja toisaalta iäkäs, kaavoihin kangistunut vanha mies. Sotilas, joka ei päässyt sodasta irti milloinkaan. Sotilas, joka kertoi lapsilleen sodan kauhuista kun muutakaan ei isän menneisyydessä ollut ollut. Sotilaan haavoja, ruumiillisia ja henkisiä, joita vanheneva kenraali pohti eläkepäivinään. Sota, joka palasi arkipäivään ja lasten lähelle päivittäin, muodossa jos toisessakin.

Kenraalin lapsista voisi sanoa, että he ovat sodan keskellä kasvaneet, vaikka maailma kodin ulkopuolella eli rauhan aikoja. Surullista.
Lukemisen arvoinen kirja!

Riitta Hildén ja Ulpu Iivari: Suuret ikäluokat luokkakuvassa



Tuntuu hienolta kuulua johonkin sellaiseen kuin "suuret ikäluokat". Jonain päivänä se on varmaan kirous, kun meitä on niin paljon...
Eipä antanut paljon mitään. En pitänyt yhtään, pettymys. Aiheesta olisi saanut kyllä enemmänkin irti.
Kirja oli täynnä mielenkiinnottomia tarinoita eräistä kohderyhmään kuuluvista julkisuuden henkilöistä. Jaksoin lukea sieltä Anneli Saariston, Liisa Jaakonsaaren ja Markku Keräsen kertomukset. Kuvia ei ollut ollenkaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä kuvia lapsuusvuosilta, kasvuympäristöstä. Tylsää.

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Papinlapset, toimittanut Päivikki Antola



Kirjastosta tilasin tämän kirjan. Aihe on kiinnostava. Omassa tuttavapiirissäni on papinlapsi ja hän sanoi kerran minulle, että papinlapsista tulee joko pappeja tai pakanoita. Siitä lähtien olen miettinyt tätä papinlapseutta. Onko se niin erilainen kasvuympäristö lapselle? Asettaako se liikaa paineita lapsuudelle, jatkuva esimerkkinä oleminen, kiltteyden vaatimus, ovatko ne ne kulmakivet? Vai onko siinä enemmänkin kysymys näiden pappisvanhempien persoonasta?
Mielenkiintoista.
Kirjassa kertovat pappien lapset lapsuudestaan. Selviö on, että erittäin hankalat lapsuudenkertomukset eivät löydy tämän kirjan kansien välistä. Kuka nyt haluaisi tahrata omien vanhempiensa kunnioitetun maineen? Mutta antaa tämä kirja edes välähdyksen teemasta.

Edelliseen vielä lisäten, että yhteinen teema oli jokaisen papinlapsen kertomuksessa, että isä oli paljon poissa kotoa. Niinhän se on, kun tarkemmin ajattelee pappien työaikoja ja ammatin tuomaa kutsumusta työhön aina ja kaikkialla.

Primo Levi: Tällainenko on ihminen



Kirja on kirjoitettu vuonna 1947 ja uusintapainos on vuodelta 2005. Kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan keskitysleirillä, josta onnekseen selviytyi hengissä. Karua, eleetöntä kerrontaa. Surullista.

Mitä ovatkaan ne miljoonat ihmiset keskitysleireissä joutuneet kokemaan! Vain ani harva on niistä kertonut ja niin monta hiljaista, ikuisesti vaiettua ihmiskohtaloa.
Mitä on tuntenut ihminen, joka joutuu eroon omaisistaan, ihmisyydestään ja suoraan tai kärsimysten kautta tuhottavaksi? Mitä on tuntenut ihminen, joka on joutunut seuraamaan myös muiden kärsimyksiä omiensa lisäksi?
Mitä on tuntenut ihminen, joka on ollut pakotettu osallistumaan keskitysleirien kauheuksiin?
Mitä on tuntenut ihminen, joka aktiivisesti ja omasta halustaan on osallistunut keskitysleirien toimintaan, tavalla tai toisella?

Emily Wu: Kuin höyhen myrskytuulessa



Tuli tämäkin kirja nyt luettua. Sitä surullista kertomaa Maon ajoilta.
Mietin tuossa samalla, että Kiina on todella vanhan kulttuurin maa. Kiina oli jo kukoistuksessaan silloin, kun Suomi oli kaiketi vielä jääpeitteen alla!

Luulisi vanhan kulttuurin kasvattaneen ihmistä jalompaan suuntaan, mutta juuri päin vastoin on käynyt! Ihmisellä ei ole mitään arvoa kiinalaisessa yhteiskunnassa, ei tänäänkään, ihmisen julmuus, häikäilemättömyys ja täydellinen empatian puuttuminen on niin räikeää, että suorastaan pelottavaa! Onko ihmislajin kehitys oleva tuollainen kaikissa kulttuureissa? Mitä pidemmälle ihmiskunta kehittyy, sen raadollisemmaksi se muuttuu?

Tässäkin kirjassa, kuten muissa Kiinasta kertovissakin kirjoissa, vähälukuiset tervehenkiset ihmiset joutuvat alistumaan enemmistön mielivaltaan säilyttääkseen edes toivon paremmasta elämästä.

Ken Follett: Die Säulen der Erde




suom. Ken Follett: Taivaan pilarit

Sain tämän kirjan saksankielisenä appivanhemmiltani ja nyt kahlaan sitä urheasti läpi. Lukeminen on haasteellista, kieli osittain vanhanaikaista ja joitakin sanoja en ole kuuna päivänä kuullutkaan. Mielenkiintoista on kyllä.

Kirja on mukaansa tempaava ja lukemista riittää, sivuja on vaikka huru mykke. Suomenkielisessä versiossa 1008 ja tässä minun kirjassani 1151. Kirjani on melko pientä pränttiä, ihmettelen, että siinä on sivuja enemmän kuin suomenkielisessä.
Kiinnostavaa on sitten joskus verrata näitä kahta käännöstä toisiinsa, aion nimittäin plarata sen suomenkielisen myös läpi, kunhan saan tämän luettua loppuun. Menossa on vasta sivu 429.

Olen jaksanut lukea huolella myös kirkonrakentamisen periaatteet, joidenkin mielestä ne kohdat ovat tosi tylsiä. Minun mielestäni eivät. Tykkään hirveästi tästä stoorista ja jo suren, että kirja päättyy, mitä sitten.......

********

Tuli luettua loppuun. Ihan tyhjä olo juuri nyt, on kai tämä paluu keskiajalta nykypäivään aika pitkä matka...... Uutta kirjaa en aivan heti voi aloittaa, täytyy sulatella tämä paksu oopus ensin. Oli kyllä hyvä kirja, olisin voinut lukea sitä lopun elämääni ja seurata niiden ihmisten eloa siellä Englannissa. Opin valtavasti uusia asioita ja uusia sanoja (olihan saksankieltä).

Ba Jin: Perhe



" Kiinan kirjallisuuden eläviin suurmestareihin kuuluvan Ba Jinin kuuluisin teos "Perhe" on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ilmestyessään Kiinassa 1931 sen vaikutus oli musertava. Ensi kertaa oli paljastettu suuren feodaalisen perheyhteisön sisäinen maailma, sen hierarkia, orjuuttavat käytöstavat, ihmissuhteet. Ba Jinin kertomus, riipaisevan inhimillinen ja kaunis teos, täyttyy syvistä tunteista, rakkaudesta, vihasta ja tuhon kosketuksesta. Mutta se ilmentää myös uuden sukupolven toivoa ja kamppailua irti kaavoittuneen kulttuurin kahleista. Länsimaiselle lukijalle Ba Jin on avannut ikkunan suljettuun maahan ja sen ihmisen salattuun sisäiseen ajatusmaailmaan. "

Olen lukenut paljon kirjoja Kiinasta, lähinnä Maon ajoilta sekä uudempia Maon aikakauden jälkeisiä kertomuksia. Tämä oli ensimmäinen "vanhaan" aikaan perustuva kirja ja oli aika työlästä eläytyä siihen itselle täysin tuntemattomaan ja vaikeasti ymmärrettävään aikakauteen ja ympäristöön. Sitten kun se sivu sivulta onnistui paremmin, niin sen jälkeen tuntui kuin aina lukiessani aikakone olisi siirtänyt minut sinne kiinalaiselle 20-luvulle.

Suosittelen kirjaa ennenkaikkea kiinalaisuudesta kiinnostuneille lukijoille. Minulle se avasi aivan uuden näkökulman kiinalaisuuteen. On se vaan ollut merkillistä koko Kiinan menneisyys, varmaan myös nykyisyys, vaikeaa ymmärtää.....

Hayden,Torey: Häkkipoika



Olen lukenut jo monia saman kirjailijan teoksia ja olen pitänyt niistä kaikista. Eivät varmaan ole jokaisen makuun, ehkä täytyy olla tietty ammatillinen kiinnostus aiheisiin tai ainakin lapsiin ja heidän ongelmiinsa. Kirjat eivät ole mitään satuja ja siksi eivät myöskään pääty erityisen onnellisesti. Kertomusten jatko jää hämärän peittoon, kuten yleensäkin elämän varrella tapaamiemme ihmisten.

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä



Löysin sattumalta tämän jo hiukan vanhan kirjan, joka on vuonna 1983 palkittu huomattavalla englantilaisella kirjallisuuspalkinnolla "The Booker Prize".
Kirja kertoo kapkaupunkilaisesta köyhästä, yksinkertaisesta mustasta miehestä keskellä levotonta ja sotaisaa Etelä-Afrikkaa.
Surullinen, erikoinen kirja, mielenkiintoni pysyi hereillä läpi koko kertomuksen. Useita kysymyksiä tulvi pinnalle, vastauksia ei.

Leila Lehtiranta: Matkalla kodista kotiin



Luin juuri kirjan "Matkalla kodista kotiin" Sotalapset muistelevat.
Kertoo pieninä pätkinä sota-aikana Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen lasten kokemuksista. Hyvää iltalukemista, koska voi lukea pienissä erissä.
On herättänyt minussa suuren ihailun ja kunnioituksen ruotsalaisia ja tanskalaisia perheitä kohtaan, jotka silloin 1940-luvulla ovat avosylin vastaanottaneet suomalaislapsia ja kohdelleet heitä kuin omiaan. Muutama valitettava poikkeus tietenkin joukossa, kuinkas muuten!
Suosittelen! Kirjastoista löytyy.

Mende Nazer-Damien Lewis: Orja



Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen.
Siinä mielessä hätkähdyttävää luettavaa, että kertoo nykypäivästä eikä pelkästään yhden tytön elämästä, vaan kohtalotovereita valitettavasti riittää.

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet



Pitäisi varmaan olla erityisen kiinnostunut politiikasta ja varsinkin USA:n olosuhteista, jotta tämä kirja jaksaisi kiinnostaa. Kun itsellä ei ole tietoa asioista, joita kirja käsittelee, niin on vaikea ymmärtää kaikkea kirjan sisältämää.
Siitä huolimatta kirja on antanut jotain ajattelemisen aihetta nyky-yhteiskunnan ja amerikkalaisuuden ongelmista, sieltä USA:sta Suomikin mallinsa ottaa.
Kirjoittajan huumori ei valkene minulle, olen epätietoinen, milloin on huumoria, milloin vakavaa