Lukuvuorossa

Eric-Emmanuel Schmitt: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset

Tämän ihastuttavan kirjan luin saksankielisenä. Mietin, millainen se olisi ollut lukea suomenkielisenä? Käännös vaikuttaa niin suuresti lukukokemukseen, että parasta olisi voida lukea kaikki kirjat alkuperäiskielellä.
Tykkäsin tästä pikkukirjasta aivan valtavasti. Teksti oli kohtalaisen suurikokoista ja sivuja 100 kpl, kieli oli helppolukuista, huumori vaivihkaista, ohimennen ilmenevää, taitavaa.
Kuinka onkaan näin vähäiseen kirjaan saatu mahtumaan niin paljon suuria asioita? Nuoren pojan ja vanhemman miehen ystävyys, joka alkoi hiljakseen ja kasvoi elämääkin tärkeämmäksi, molemmat tarvitsivat toistaan. Pojasta kasvoi nuorukainen ja mies vanheni. Elämä toi eteen surullisia asioita ja toisaalta elämänviisauksia ja onnellisuutta, molemmille miehille, niin nuorelle kuin vanhemmallekin.
Muutamat toistuvat sanonnat saivat minut hymyilemään, kirjaa oli todella mukava lukea eikä loppukaan jäänyt mysteeriksi, vaan kirjalla oli selkeä alku ja loppu.
Zack: Lächeln! Mitenkähän tuo hauska sanonta on käännetty suomeksi?
Suosittelen kirjaa ihan kaikille, oivaa matkalukemista, kirjan tarina antaa paljon lukijalleen, ainakin minulle.

Jeffrey Eugenides: Kauniina kuolleet

Luin tämän kirjan siis saksankielisenä kirjana, nimeltään "Die Selbstmordschwestern". Oli aika haasteellinen kirja, kirjailijan kielenkäyttö oli sen verran taitavaa, että lauseissa piti oikein keskittyä, jotta ymmärsi sisällön. Ei siis ollut mitään leppoisaa lukemista. Mieleen muistuivat "Sieppari ruispellossa", jonka koin myös aika vaikeana kirjana sekä Patrick Süskindin Parfyymi, joka oli karmeudessaan kutkuttavan mielenkiintoinen.

Aihe tässä romaanissa oli erikoinen, jotenkin hieman ahdistava ja synkkä, mutta mielenkiintoinen. Kirjan kerronta oli nuorten ihmisten näkökulmasta koettua ja sitä kerrottiin vanhemman ihmisen me-muotoisena  muisteluna. Kirja kuvaa hyvin teini-ikäisten maailmaa, siihen oli itsekin helppo samaistua. Moni asia kirjan tarinassa jää naapuruston ja tapahtumien keskipisteessä olleiden nuorten arvailujen ja olettamusten varaan, ihan niin kuin oikeassakin elämässä silloin, jos ei ole faktatietoa käytettävissä kuten viranomaisilla.

Miettimisen aihetta aiheutti kirjan itsemurhaperheen sisäinen rakennelma, mikä oli perheen salaisuus, miksi viisi tytärtä tappoi itsensä juuri alkavan aikuisuuden kynnyksellä. Miksi peruskunnollinen perhe eristäytyi muista, ensin vain hiukan, lopulta täysin. Olisi mielenkiintoista ollut olla selvittämässä perheen sisäistä dynamiikkaa, kuinka vääristynyt perheen rakenne ja toimintatapa on ollut, kuinka erikoisia tyttäret lienevät olleet luonteiltaan. Oikein sormenpäitä kihellytti tämän perheen tapaus...

Kirjasta on tehty vuonna 1999 myös elokuva, jonka katsoisin mielelläni. Kohtaisivatko elokuva ja lukemani tarinan mielikuvat toisensa vai olenko kuvitellut tapahtumat aivan erilaisiksi?
"Francis Ford Coppolan tyttären Sofian tyylikäs esikoisohjaus sijoittuu 1970-luvun Michiganiin. Tarina kertoo Lisbonin perheen tytöistä, joita naapuruston pojat muistelevat haikeina vielä aikuisina. Eniten hormonitoimintaa kiihdyttää kaunis Lux, jonka illuusiot rakkaudesta karisevat yhdyntään futiskentällä. Myös tyttöjen tiukat vanhemmat edesauttavat tragediaa."

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Tämä kirja poikkeaa kaikista aikaisemmista lukemisistani, piti jopa laittaa sille uudet tunnisteet. Kirja on omakustanteinen ja (luultavasti) laatuaan ensimmäinen käsiini osunut. Kirja on suunnattu aikuiselle lukijalle, se on helppolukuinen, teksti selkeän kokoista, sivuja 120. Dekkaritarinoita on 7 kpl, joten siitä riitti iltalukemista viikon ajaksi. Tietoisesti en halunnut ahmaista kirjaa yhdellä kerralla, sekin olisi ollut täysin mahdollista, mutta halusin säännöstellä sen lukemista ihan tarkoituksella. Eihän karkkipussiakaan kerralla...

Ihan kaikkein parasta kirjassa oli se, että en arvannut yhdenkään dekkaritarinan juonta etukäteen. En edes osannut aavistella tarinan kulkua. Jännitystä ja uteliaisuutta piisasi ihan kiitettävästi jokaisen novellin kohdalla. Jokaisesta tarinasta olisi saanut venytettyä paljon pidemmänkin dekkaristoorin kaikkine sivukäänteineen, lienee kirjailija tarkoituksella valinnut tuon lyhyemmän kirjoitustyylin.
Varsinkin juuri edellämainituista syistä voisin hyvin kuvitella tätä kirjaa luettavaksi ääneen jossain lukupiirissä, missä olisi tärkeää huumori, jännitys, suhteellisen lyhyet tarinat ja selkeä kielenkäyttö.

Hauskaa oli lemmikkien ymppääminen tarinoihin ja mukavan letkeä huumori. Muutamissa lauserakenteissa ilmeni "sofioksasmaista" kielellistä taituruutta, muuten kieli oli helppolukuista. Kaipasin kirjaan kuvitusta, lähinnä piirroksina ne olisivat sopineet hyvin kirjan tyyliin. Kirjan taitossa on hieman "toivomisenvaraa", mutta kansi on todella hieno ja tyylikäs. Ihan kiva kirja!

Wibke Bruhns: Isäni maa

Kirja on ilmestynyt Saksassa vuonna 2004 ja suomennettuna vuonna 2010. Kirjailija kertoo perheensä historiasta, isänsä elämästä ja kuolemasta Hitlerin ajan Saksassa. Alkuun käydään läpi taustatietoja sekä sukuhistoriaa ja se osoittautuu välttämättömäksi, jotta pysyy myöhemmin kärryillä, kuka kukin on. Myös suvun lähtökohdat, varakkuus ja hyvinvointi ovat mielestäni olennaisia asioita koko kirjan sisällölle.

Kirjailija on kyseisen isän nuorin tytär, jolle ei ole jäänyt ainuttakaan oikeaa muistoa isästään. Hän tutkii ja tutustuu isäänsä lukuisien kirjeitten välityksellä sekä vanhempien sisartensa, sukulaistensa sekä muiden aikalaisten kertomuksien avulla. Myös Saksan historialla on kerrottavanaan karua tekstiä.
Isä Heinz Georg Klamroth osallistuu jo nuorena, heti ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 1. maailmansotaan, johtaa joukkoja jo 20 vuotiaana. Tyydyttää omin sanoin ilmaisemaansa "verenhimoa" tappamalla venäläisen sotilaan, joka ei aiheuta hänelle tunnontuskia, kysehän oli vihollisesta. Joutuu kuitenkin myöhemmin pakkotilanteeseen, jossa itsepuolustuksekseen päätyy ampumaan maanmiehensä ja siitä hän kokee voimakasta ahdistusta läpi elämänsä, olihan tämä saksalainen sotilas ensimmäinen "ihminen", jonka tappoi.

Toisen maailmansodan puhjetessa HG Klamroth lähetetään taas sotaan, nyt jo kypsempänä, perheellisenä miehenä. Alkuun ihannoiden arjalaisuutta, Hitleriä ja edeten komeasti sotilasurallaan. Liian myöhään hän huomaa, että Hitlerin pauloista ei voi perääntyä muulla tavalla kuin luopumalla hengestään, toisin sanoen joutumalla tapetuksi. Paluuta ei ole.

Uskon näin käyneen monille, varsinkin ylempiarvoisille, johtotehtävissä olleille saksalaissotilaille. Sodan edetessä heille paljastuu sodan todellinen tarkoitus ja kauheus, Hitlerin hirvittävä suunnitelma maailman herruudesta sekä kansanjalostuksen toteuttaminen raaimmalla mahdollisella tavalla. Se on kuin tahmeaan hämähäkin verkkoon juuttuneen tai kuin kalaverkkoon sotkeutuneen epätoivoinen taistelu, pois ei enää pääse, pyristely on turhaa. Liian myöhään huomaa olevansa ansassa.

Mietin, miltä on kirjoittajasta, Klamrothin tyttärestä tuntunut tutustua omaan isäänsä tapahtumien kautta? Kuinka ristiriitaiset tunteet ovatkaan vallanneet tyttären!
Kirja on karmaisevan koskettava ajankuva Saksan sodista ja niiden mielipuolisista ihmisistä. Ihmisen loputtomasta pahuudesta toista ihmistä kohtaan.
Omana kouluaikanani Saksa sivuutettiin historian tunneilla parilla rivillä, tapahtumat olivat liian tuoreita käsiteltäviksi eikä tietoakaan ollut vielä tarjolla opetettavaksi. Nyt aika on otollinen, sopivan pitkä etäisyys tapahtuneeseen antaa mahdollisuuden eläytyä sodan runtelemaan aikaan, sen ihmiskohtaloihin, sodan raakuuteen.

Valitettavasti samaa tapahtuu jossain päin maailmaa nyt ja tulevaisuudessa, ihmisen pahuus ei maailmasta minnekään häviä, se vain etsii kanavia purkautuakseen tavalla tai toisella ja mikä onkaan parempi alibi kauheuksille kuin sota tai ylhäältä käsin tuleva käsky.

Sodan jälkeen polvenkorkuisena pikkutyttönä kyselee Wibke viattomasti kotonaan "eikö kukaan rakastakaan enää Führeriä? miksei kukaan enää sano Heil Hitler?
Aikuinen Wibke huomauttaa, että pitäisi kysyä "miksi kukaan on koskaan niin sanonut?"

Suosittelen luettavaksi.