lauantai 10. syyskuuta 2011

Safiya Hussaini Tungar Tudu: Minä, Safiya


"Kivittäminen. Mitä se oikeastaan tarkoitti? Olin lapsena ohimennen kuullut kylän vanhusten puhuvan siitä. Nyt minut haluttiin kivittää kuoliaaksi. Minut, jonka ainoa virhe oli ollut uskoa kelvottoman miehen lupauksiin." Näin kertoo nigerialainen Safiya Hussaini Tungar Tudu rankasta elämänvaiheestaan, jolloin hänet uhattiin kivittää kuoliaaksi.
Kirja kuljettaa läpi Safiyan elämän. Lukija pääsee sisälle afrikkalaisen savannikylän elämään. Miten naiset hakevat vettä kaivolta ja tapaavat samalla tuttuja. Miestä ei saa puhutella, eikä katsoa silmiin. Nämä säännöt tuntuvat tiukoilta ja auttaa ymmärtämään musliminaisten käytöstä ja elämää selkeämmin täällä Suomessakin. Mikään opas muihin kulttuureihin ei ole ollut näin hyvä.




Ensimmäinen tuomion saanut nainen, Safiya Hussaini Tungar-Tudun vapautettiin ensimmäisen valituksen jälkeen, kun useat maat Euroopan unionin johdolla olivat vedonneet tuomion kumoamisen puolesta. Ainakin kahta muuta naista on syytetty vastaavin perustein. Toisen syytteet kumottiin tammikuussa ja toisen kohdalla odotetaan kunnes nainen on tarpeeksi hyväkuntoinen saapuakseen oikeuteen. Kaikki naiset ovat olleet köyhiä, kouluttamattomia yksinhuoltajaäitejä pienistä maaseudun kylistä. Noin puolet nigerialaisista on muslimeja, kolmannes kristittyjä ja loput perinteisten uskontojen kannattajia. Sharialain käyttöönotto on kiristänyt Nigerian kristittyjen ja muslimien välejä ja aiheuttanut useita yhteenottoja, joissa on viimeisten kolmen vuoden aikana saanut surmansa yli 3 000 ihmistä. HS-ulkomaat

Pohjois-Nigeria otti vuonna 2000 vanhan sharia-lain uudestaan käyttöön. Lakia sovelletaan monissa islamilaisissa maissa yhdessä nykyaikaisten lakien kanssa, mutta mm. Pohjois-Nigeria toteuttaa sitä perinteisesti. Nigerian kivitystuomiot ovat herättäneet ankaraa kansainvälistä arvostelua. Naisia on tuomittu islamilaisen šaria-lain perusteella kivitettäväksi, jos on synnyttänyt lapsen avioliiton ulkopuolella.

Tämä kirja oli nopeasti luettu, sivuja 222 ja teksti melko suurta ja useita kauniita kuvia on. Tämän kirjan saattoi lukea murehtimatta liikoja, koska lopputulos oli jo tiedossa ja onnellinen. Kirja kertoo hienosti nigerialaisnaisen elämästä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Kirjan päähenkilöllä Safiyalla oli onnea omistaa erittäin rakastavat vanhemmat, joita ilman hän olisi ollut todella yksin kohtalonsa kanssa.
Hänet naitettiin jo 13 vuotiaana vanhemmalle, mutta hyväluontoiselle miehelle, mutta se ei estänyt Safiyaa kokemasta nigerialaista avioeroa, jonka toteuttamiseen miehen sanat  "Hylkään sinut" kolme kertaa lausuttuina riittävät päättämään avioliiton siihen paikkaan. Onni ei jatkossakaan ollut myötä, vaan Safiya joutui pettymään vielä monasti.
Kirja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Käsittämättömältä tuntuu, että naiset edelleenkin joutuvat monissa maissa elämään totaalisesti miesten mielivallan alaisina, ilman minkäänlaista sanan- tai tahdonvapautta. Järkyttävää.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Angelika Kindt: Wenn Kinder den Kontakt abbrechen

Verlassen werden ohne Vorwarnung - ein tabuisiertes Thema
Angelika Kindt wurde von ihrer Tochter ohne Vorwarnung verlassen – warum, weiß sie bis heute nicht. Auf der Suche nach Antworten und Hilfe stellte sie fest, dass sie damit nicht allein ist. Das Phänomen ''Verlassene Eltern'' zieht sich durch alle sozialen Schichten, wird von der Gesellschaft jedoch tabuisiert. Neben der Bewältigung ihrer Schuldgefühle, Ratlosigkeit und Trauer sehen sich die Betroffenen auch noch mit der Ablehnung und Ächtung durch die Umgebung konfrontiert. Anhand ihrer eigenen Geschichte sowie der Erfahrung anderer Betroffener schildert die Autorin den Prozess des ''Verlassenwerdens'', die Warnhinweise und Abläufe. 
Südwest Verlag



- Hilfestellung und Strategien einer Verlassenen Mutter - erään hylätyn äidin selviytymiskeinoja

Pitkästä aikaa taas saksankielinen kirja. Aiheena "Kun lapset katkaisevat yhteyden" eli kun aikuiset lapset laittavat välit poikki vanhempiinsa. Aiheesta ei juuri löydy suomenkielistä kirjallisuutta, onhan aihe erittäin tabu, arka, hävettävä, kukapa siitä haluaisi ainakaan omakohtaisesti kirjoittaa? Tämä saksalaisnainen kuitenkin on ollut kyllin rohkea kertoakseen julkisesti, miltä tuntuu olla lapsensa hylkäämä äiti.
Tämän äidin aikuinen tytär katkaisi suhteet äitiinsä ilmoittaen siitä sähköpostitse. Mitään edeltävää riitaa ei ollut, joten tämä tieto tuli täysin odottamatta. Siitä on nyt kulunut 4 vuotta.
Angelika Kindt on haastatellut muita saman kohtalon kokeneita vanhempia ja siltä pohjin kirjoittanut tämän kirjan hyödyntäen kaikkien haastateltujen sekä omia kokemuksiaan. Näitä lapsensa hylkäämiä äitejä, ja myös isiä, oli yllättävän paljon. Perheet olivat keskivertoperheitä ja äidit ja isät ns. kunnollisia ihmisiä.

Kirjan sisältö on hyvin koskettavaa, surullista. Hylätyn vanhemman osa ei ole helppo. Siihen liittyy häpeä, huonommuudentunne, arvottomuus, avuttomuus, suru, yksinäisyys, itsesyytökset, masennus. Lapsensa hylkäämä kokee itseään loukatun syvästi. Hylätty vanhempi kyselee "mitä olen tehnyt väärin?" ja tuskin saa siihen vastausta. Kuten yleensä vanhemmat, niin myös nämä lastensa hylkäämät äidit ja isät ovat yrittäneet parhaansa. Tyypillistä on, että vanhemman mielessä pyöriviin lukuisiin kysymyksiin ei ole vastauksia, lapsi ei niihin vastaa. Vanhemman osana on odottaa. Toivoa, että syntymäpäivänä tai jouluna lapsi sittenkin muistaisi, ottaisi yhteyttä. Vanhemman osana on pettyä kerta toisensa jälkeen.
Monet vanhemmat ovat tämän pohjattoman surunsa kanssa aivan yksin, eivät rohkene kertoa asian todellista laitaa kenellekään, vaan turvautuvat hätävalheisiin, jos joku kyselee heidän lapsensa kuulumisia, "tyttäreni on ulkomailla"...
Kirja on hyvin monipuolisesti asiaa käsuttelevästi kirjoitettu. Kuitenkin siitä puuttuu mielestäni aivan olennaisia seikkoja. Olisin halunnut tietää lisää, kuten esim. miten myöhäisempi sovinto on mahdollinen, voiko suhde palautua ennalleen ehkä vuosien katkon jälkeen? Miltä tuntuu tavata tämä vanhempansa hylännyt lapsi uudestaan? Eikö siinä tilanteessa purkaudu valtava, ehkä jopa hallitsematon tunneryöppy? Ehkä näitä jälleentapaamisia ei haastateltujen kohdalla ollut tapahtunut, joten ei niistä ole voinut kirjoittaakaan.
Aiheen arkaluontoisuus ja tabu-teemaisuus näkyy jo siinä, että aihetta käsitteleviä foorumeita tai kirjoja on vain vähän saatavilla. Lähes mistä tahansa muusta aiheesta löytyy nettitietoutta pilvin pimein, vaan ei tästä. Siksi kirjan kirjoittaja on perustanut internettiin vertaistukiprojektin, johon voi ottaa yhteyttä. Saksankieliseltä alueelta löytyy toinenkin asiaa käsittelevä foorumi.

http://www.wenn-kinder-den-kontakt-abbrechen.de/
DIE Homepage für verlassene, verstossene Eltern

Tulipa mieleeni, että kuinka yleistä on tilanne toisin päin, että vanhempi katkaisee välit aikuiseen lapseensa?

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. 

He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. 

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.

- Khalil Gibran

torstai 18. elokuuta 2011

Simo Korhonen: Mihin päänsä kallistaisi

Jatko-osa edelliseen kirjaan

"Simo Korhosen kymmenvuotinen karkotus Siperiaan oli nyt takanapäin. Huojentunein mielin hän palasi 1952 rakkaitten muistojen ja monien unelmiensa kotimaahan, mutta ei saanutkaan heti lupaa muuttaa asumaan lapsuutensa maisemiin. Kaukolan pojan uusi elämänvaihe alkoi Matveeva selgassa ja Karjalan Kontupohjassa. 
Mutta miten kävi unelmien? (2003)."  Suurikuu.fi

Kirjan nimi herätti aluksi ihmetystä, minusta se oli outo nimi tälle Korhosen toiselle kirjalle. Lukemisen myötä selvisi se, että ei tälle kirjalle olisi voinut muuta nimeä antaakaan, niin vastasivat nimi ja sisältö toisiaan.

Simo Korhosen kotiseuturakkaus toi hänet takaisin synnyinseuduilleen, vaikka perheen muut jäsenet halusivat jäädä Siperiaan jatkamaan elämäänsä. Eipä kotiseutu ottanut poikaansa avosylin vastaan, vaan asettuminen ja päänalusen löytäminen oli kiven alla. Monta kertaa. Uskomattoman rankkaa elämää joutui Korhonen vapautumisensa ja sodan päättymisen jälkeenkin vielä elämään, ihan eläkeikään asti.
Sitten Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja rajat aukenivat, kirkot saivat taas avata ovensa. Korhonen kertoo, kuinka moni sellainen nuori, joka aikanaan huusi hurraata, kun kirkkojen toiminta Stalinin aikakaudella lakkautettiin, mutta jotka nyt vanhempina, Siperian kauhut kokeneina, nöyrästi myönsivät kirkon ja uskon olevan heillekin tarpeellista. Niin se ihmisen mieli muuttuu elämän varrella.

Vasta vanhana miehenä, vuonna 1992 Simo Korhonen muutti inkerinsuomalaisena paluumuuttajana Suomeen, Joensuuhun ja eläkepäivinään alkoi kirjoittamaan muistiin elämänsä eri vaiheita. Olisin toivonut hänelle paljon varhaisempaa muuttoa ja mielihyvin vastaanotan jokaisen Korhosen kaltaisen, kovia kokeneen ihmisen tänne heimokansan pariin, turvattua vanhuutta viettämään.

Tämä on niitä kirjoja, joiden tapahtumia mietin vielä monta kertaa lukemisen jälkeenkin.  Mietin, miten sodan aika, kodista pakkosiirtona härkävaunuissa Siperiaan, vankeusvuodet, ikuinen pelko nälkäkuolemasta tai pakkaseen paleltumisesta ja lisäksi vielä tyly vastaanotto vihdoin vuonna 1952 kotiseudulleen palattaessa, vaikuttaa ihmisen mieleen ja sieluun. Vaikea elämä ei suo tilaisuutta kaiken koetun läpikäymiseen, koska elämä jatkuu edelleenkin puutteessa ja jo arjesta selviytyminen on hankalaa. Liekö se hyvä vai paha, että elämä ei useinkaan anna tilaisuutta miettiä menneitä perinpohjin? Ehkä hyvä.
Simo Korhonen sai näiden kirjojensa myötä mahdollisuuden puida omaa elämäänsä lapsuudesta alkaen. Uskon, että se on ollut hänelle hyväksi. Jäin kirjassa kaipaamaan jatkoa, se nimittäin päättyy siihen, kun Simo saapuu Joensuuhun. Haluaisn tietää, miten hänen elämänsä asettui uomiinsa ja mikä oli hänen poikiensa kohtalo.  Korhosella oli tarkoitus kirjoittaa vielä kolmas kirja, "jos elonpäiviä riittää". Toivottavasti niitä on riittänyt.

"Kova rypistys tämä elämä onkin, 
enpä olisi uskonut, 
kun lapsena katselin aikuisia." 
Tauno Virta TS

tiistai 2. elokuuta 2011

Simo Korhonen: Simon Siperian vuodet

    " Inkerin Kaukolassa 1924 syntynyt Simo Korhonen oli sodan syttyessä 1941 liian nuori Venäjän armeijaan. Väestönsiirtojen aikaan perhe siirrettiin härkävaunussa Jenisein yläjuoksulle. Kivisellä Tunguskalla Simo tapasi eri kansallisuuksia olevia kohtalotovereita, vankeja ja virkailijoita, miehiä ja naisia. Sosiaalisena nuorukaisena hän solmi helposti kontakteja ja painoi mieleensä satoja nimiä. Hänet vangittiin syyttömästi ja kuljetettiin Jäämeren tuntumaan Norilskin malminlouhinta-alueelle. Vaikka "finnit oli tuotu Siperiaan ikuisiksi ajoiksi", se Simon kohdalla merkitsi kymmenen vuotta "Siperiaa". Siitä ja kotiseudun muistoista syntyi taidokas punos hänen parhaista vuosistaan."   www.suurikuu.fi
Tämän kirjan sivut olivat kooltaan tavallista suurempia ja lähes 400 sivua täyttä tekstiä, ymmärrettävistä syistä ilman valokuvia (lukuunottamatta yhtä perhekuvaa). Kirja tarjosi siis runsaasti luettavaa. Alku oli hankalan oloista, paljon nimiä ja henkilöitä, mutta sitten pääsin kärryille, miten kirjan tarina etenee.

Kirja kertoo inkerinsuomalaisesta perheestä, joka monen muun tavoin karkoitettiin kauas pois kotiseudultaan Siperian perukoille ja sielläkin vielä perheenjäsenet erotettiin toisistaan. Matka härkävaunuissa, pakkasen ja nälän kourissa oli jo heti hyvin riipaisevaa luettavaa. Se oli kuitenkin vain alku tälle koskettavalle kirjalle. Kirja ei sisältäne mitään korkeita kirjallisia arvoja, mutta se on vanhan miehen omaa muistelua ja sellaisenaan todella mielenkiintoista, kuin lukija itse olisi henkilökohtaisesti kuuntelemassa tätä tarinointia. Kirjassa ei ole pyritty mihinkään hienosteluun, vaan kerronta on aitoa ja tutunomaista jutustelua. Tekstistä löytyy mielenkiintoisia karjalais-inkeriläisperäisiä sanoja, kuten lihavikko, supatus ja monia muita. Se herätti minussa mielenkiinnon karjalankieleen ja löysinpä siihen erinomaisen linkin, josta löytää aakkosjärjestyksessä "sanan kuin sanan". Karjalan kielen sanakirja

Kirja alusta loppuun asti kertoo kylmästä, nälästä, ikävästä, ruokakupongeista, leipäannoksesta ja suuresta puutteesta. Itse ylipainoisena napostelevana lukijana koin tunnontuskia ja suhtaudun suurella kunnioituksella tätä sukupolvea kohtaan, joka on joutunut kokemaan kaikenlaista riistoa, josta nykypolvella ei ole käsitystäkään. Kylistä hävisivät jo ennen sotaa niin kissat kuin koiratkin, ei kuulunut enää koirien haukkua, ihmisillä nälkä oli suuri ja ruuan puute jatkuvaa ja se koitui näiden kotieläinten kohtaloksi. Käsittämätöntä on myös silloinen asumisen ahtaus, kokonainen monilapsinen perhe pienenpienessä huoneessa ja avosylin sinne majoitettiin vielä pöydän alle pari-kolme yövierasta, jopa pidemmäksikin ajaksi.

Suuren suuri puute kirjassa oli kunnollisten karttojen puuttuminen. Siellä oli tosin useampi kartta, mutta niin epäselviä, etten saanut niistä mitään tolkkua. Minua olisi kiinnostanut nähdä koko Venäjän kartta sekä mainitut paikkakunnat ja niiden etäisyydet toisistaan, saada kokonaiskuva matkoista, joita kirjan Simo eli Semen joutui tekemään.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostaa omakohtainen kerronta ja perimätieto, inkeriläisyys ja kotoaan karkoitettujen ihmisten kohtalo.

Kirjaan on olemassa jatko-osa, joka kertoo Siperian jälkeisestä ajasta.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Jesper Bengtsson: Aung San Suu Kyi - taistelu vapaudesta



"Aung San Suu Kyi on yksi aikamme tunnetuimmista poliittisista vaikuttajista, vaikka hän on viettänyt jo yli 15 vuotta elämästään vankilassa ja Myanmarin sotilasjuntan asettamassa kotiarestissa. Viimeisin, toukokuussa 2003 alkanut kotiaresti jatkuu edelleen.
Burman itsenäisyystaistelua johtaneen ja poliittisen vastustajansa murhauttaman kenraali Aung Sanin tytär on käynyt omaa poliittista taisteluaan suurin henkilökohtaisin uhrauksin. Paitsi ystävistään ja kannattajistaan, hän on joutunut eristyksiin myös perheestään. Hänen poikansa Alexander ja Kim ovat joutuneet elämään suurimman osan elämäänsä ilman äitiään. Juntan kurinpitotoimista huolimatta Aung San Suu Kyi on ollut vahva kokoava voima Burman demokratialiikkeille ja tehnyt maailmalla tunnetuksi maansa tilannetta julman sotilasdiktatuurin kourissa. Vuonna 1991 hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto – jota hän ei päässyt noutamaan.  Kirja kertoo kuka on tämä jo ikoniksi muodostunut vapaustaistelija ja mikä saa hänet jatkamaan epätoivoiselta vaikuttavaa kamppailuaan demokratian ja sananvapauden puolesta." Minerva-Kustannus Oy 

Tästä kirjasta ei sitten tullutkaan mitään mieleistä lukukokemusta minulle. Kirja oli aivan liian poliittinen sisällöltään, odotin siltä tämän Burmasta (nyk. Myanmar) syntyisin olevan naisen kertovan yksityiselämästään ja kokemuksistaan omasta näkökulmastaan katsottuna. Sen sijaan kirjan kirjoittaja, ruotsalainen poliittinen toimittaja, kertoo kaikki poliittiset taustat perinpohjin, kertoo kirjan päähenkilön isän tarinan, lisäksi myös äidin, hyvin valveutuneen naisen, elämänkulun ja sitten tietetnkin tämän Aung San Suu Kyi'n oman tarinan.
Harpoin sivuja eteenpäin, katselin kuvat tarkkaan ja sitten laitoinkin kirjan jo syrjään. Suosittelen kuitenkin kirjaa poliittisesti valveutuneelle lukijalle. Minulle se oli liian haasteellinen luettava.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Pirjo Koivisto: Saddamilta salassa





















Tämä omakustantaisena  julkaistu kirja on kirjoitettu vuonna 2005 ja se kertoo 1970-luvun lopulla alkaneesta Saddamin hallinta-ajasta ja samoihin aikoihin alkaneista suomalaisten firmojen rakennustöistä Irakissa, jonne usein myös perheet muuttivat mukana, kuten tässäkin tapauksessa. Miehensä työn takia Bagdadiin muuttanut perheenäiti kertoo elämästä Irakissa. Kirjoitustyyli on sujuvaa, oikeastaan erittäin hyvää, tapa käsitellä asioita on hyvin suora ja aito.
                                                                               
Heti kirjan alusta alkaen minua häiritsi tietty ylimielinen asenne, nenän vartta pitkin katsominen, "te tyhmät arabit ja me viisaat länsimaiset".  En pidä sellaisesta asenteesta. Jos ihminen muuttaa vieraaseen kulttuuriin, niin sinne pitää mennä vieraana, maan asukkaita ja heidän elämäntapaansa kunnioittaen eikä  ylemmyydentuntuisena, olevinaan muita parempana ihmisenä.
Arabeista sain aivan uudenlaisen käsityksen, heidän ajattelutavoistaan ja ilmeisen suuresta luottamuksen puutteestaan muita ihmisiä kohtaan. Lienee sikäläisen vuosituhansien aikaisen kulttuurin tuomaa luonteenpiirrettä. Saddam Husseinin tiesinkin olleen hirviö, diktaattori, mutta tämä kirja toi sen ihan tuohon omalle ulottuvuudelle, lähelle.

Kirjan kertomus kärsi joiltain osin uskonpuutteesta, ihan kaikkea kerrottua en osaa pitää totena, en ainakaan tälle yhdelle perheelle tapahtuneena. Olikohan kirjaan lisätty muidenkin länsimaisten asukkaiden vuosien aikana kokemia tarinoita? Kirjan kertomus nimittäin eteni draamasta draamaan, tavallisesta arkielämästä kerrottiin hyvin vähän.

Suuren suuri puute kirjassa oli kuvien puuttuminen. Ei kuvan kuvaa. Onneksi kirjoittaja osasi kuvata kaiken sanallisesti hyvin yksityiskohtaisesti, että sai edes jonkinlaisen käsityksen kaikesta. Olisin todella mielelläni nähnyt kuvia ympäristöstä ja luonnosta. Lisäksi kirjassa olisi saanut olla kartta, jotta olisi ollut helpompi hahmottaa eri kaupunkeja ja matkoja naapurimaihin.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Catherine Cookson: Äitini Kate

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1969, siitä on otettu useita uusintapainoksia, tämä lukemani oli painettu vuonna 1996. Kirjailija oli syntynyt vuonna 1906 ja kuoli vuonna 1998.
Aivan ihana kirja, pitkästä aikaa! Olisin voinut lukea tätä kirjaa lopun ikääni, siinä olisi voinut olla vaikka kahdeksan jatko-osaa, enkä olisi saanut tarpeekseni. Varsinkin kirjan loppu oli huikaisevan koskettava.

Aviottomana syntynyt Katie kertoo äidistään Katesta, jota kauan luuli omaksi sisarekseen. Perhe, johon Katie syntyy, on alkoholisoitunut ja elää toimeentulon äärirajoilla. Isoisäpuolen suuri rakkaus Katie-tyttöön on mielestäni se tärkein tukipuu ollut Katien lapsuudessa, se on kantanut läpi vaikean elämän. Kuinka onkaan rakkaus tärkeää, tunne, että merkitsee jollekin kaikkea, on joku, joka rakastaa ehdoitta!

Kirjailijan kirjoitustyyli on rakastettavan maanläheistä, ei mitään hienosteluja, vaan kieltä, joka tuntuu niin arkipäiväisen tutulta, sitä on helppo lukea. Kirjailijan itsetutkiskelu ja omien tunteidensa tulkinta on rehellisen avointa ja seikkaperäistä, siihen on, ihmeellistä kyllä,  helppo samaistua, vaikka oman lapsuuden elämänkulku olisikin ollut aivan erilainen.

Jo lapsesta asti Katie arvioi mielessään lapsuudenperheensä ja elinympäristönsä elämäntapaa ja  pyrkii itse kasvaessaan parempaan elämään, näkee paljon vaivaa itsensä kehittämiseen ja sivistämiseen, on ahkera, määrätietoinen. Omista juuristaan ei kuitenkaan kukaan pääse eroon, sieltä kumpuaa kaikki, ilman juuria ei ole elämää. Sitä kirjailija joutuu läpikäymään aina uudestaan ja uudestaan elämänsä varrella.
Ensimmäistä kertaa koin tämän kirjan myötä ymmärtäväni, mitä tarkoittaa köyhäintalo, vaivaistalo ja kuinka kiitollisia voimme nykyisessä Suomessa olla, että moista käytäntöä ei enää ole. Vaan kukapa tietää tulevaisuudesta?

Tämä kirja sananmukaisesti ajautui käsiini aivan sattuman kautta ja nyt seuraavalla kirjastoreissulla toivon löytäväni sieltä muita Catherine Cooksonin kirjoittamia teoksia. Tämä kirja oli kertomus kirjailijan omasta elämästä, mutta ne muut kirjat lienevät mielikuvituksen tuotteita eli romaaneja, jaksanko olla niistä kiinnostunut? 
Olen huomannut, että kirjailija kirjoittaa usein ne kirjat jotenkin täysin eri tyylillä, jotka kertovat hänen omasta, henkilökohtaisesta elämästään kuin ne, jotka koskevat yleisluontoisia aiheita. Ilmeisesti omakohtaisesti koettuun tulee paljon tunnetta ja sen kerronta on siksi erilaista. Saa nähdä, pitääkö se Cooksonin kohdalla paikkansa...

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

 
"Jasmin saa yläasteen yhdeksännellä uuden luokkatoverin ja ystävän. Lindan kanssa kaikki normaali kuten läksyt ja cheerleader-harjoitukset alkavat tuntua lapselliselta ja tavanomaiselta. Kokeneemman Lindan seurassa Jasminkin rohkaistuu ja uskaltautuu heittäytymään uusiin juttuihin........ 
Kaikkea on tarjolla, eikä kukaan ole estämässä tapahtumia. Minne katosi lapsuus, ja miksi aikuiset ovat poissa silloin, kun heitä kaivattaisiin kipeimmin kotona? Anja Snellman on yhteiskunnallisen keskustelun näkyviä käynnistäjiä. Lemmikkikaupan tytöt on rankka ja sävähdyttävä puheenvuoro aiheesta, joka koskettaa jokaista." 
www.suurikuu.fi

Olin kuullut tästä vuonna 2007 julkaistusta kirjasta paljon kehuja ja niiden perusteella mielsin sen lukemisen arvoiseksi kirjaksi. Suurin odotuksin ryhdyin tuumasta toimeen, mutta lukukokemus ei ollut lainkaan odotuksia vastaava. 
Oliko tämä kirja kustantajan tilaustyö? Ajankohtaisesta aiheesta kenties? Alusta alkaen minulle välittyi vaikutelma, että tämä kirja ei kummunnut kirjailijan sielun syvyyksistä, vaan tämä on kirjoitettu ihan kirjoittamisen takia. Kysynnän takia?

Epäaitouden tunne kulki alusta loppuun lukemisen mukana, taisi olla kirjoittajalle täysin tuntematon aihepiiri, johon oli yrittänyt tökerösti lisätä kirosanojakin sinne sun tänne. 
Ainoa, johon osasin jotenkin samaistua, oli äidin huoli kadonneesta tyttärestään. Se tuntui aidolta ja sydämellä kirjoitetulta. Siihenkin toki oli pitänyt laittaa äidin ammatiksi gynekologi ja sitä kautta pelkkää vaginaa ja seksiä. Hohhoijaa.

Yllätys yllätys: kirjan viimeiset yli 30 sivua käsittelivät seksiä ja prostituutiota historian valossa ja ihan viimeiset sivut olivat kiitoksia lukuisille ihmisille. Siltä tämä kirja tuntuikin, että sen kirjoittamiseen oli tarvittu runsaasti historiankirjoja sekä ulkopuolisia avustajia...

Tämä kirja oli suuri pettymys, aikaisemmin lukemistani Snellmanin kirjoista olen pitänyt, tästä kirjasta en tykännyt yhtään.

Parhaiten tämä kirja sopii uteliaille ja naiiveille teinitytöille varoitusoppaaksi.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Oili Forsman: Inkeriläistytön elämäkerta

 

Tämän paksuhkon, pehmeäkantisen  kirjan lukeminen, 360 sivua suhteellisen pientä pränttiä, vaati oman aikansa. Kuvat kirjassa ovat vaatimattomia ja ripoteltu sinne tänne. Kirja on kirjoitettu 2007 ja suunnattu kirjoittajan omille lapsille ja lastenlapsille muistoksi ja sen tuntuinen se onkin. Itsekin olen suunnitellut vastaavaa, mutta en ole saanut aikaiseksi muuta kuin lapsuusmuistot. 
Tykkään ihmisten elämänkerroista, varsinkin tavallisten ihmisten. Vähissä ovat ne kuuluisien ja vaikutusvaltaisten ihmisten elämänkerrat, jotka olen lukenut. Ne ovat usein helppoja kohtaloita, liian siloiteltuja. Sen sijaan, kuten  Veikko Lavi laulussaan sanoo "jokainen ihminen on laulun arvoinen", niin vieläkin enemmän jokainen ihminen on tarinan arvoinen! Tavallisen ihmisen tie on usein särmikkäämpi, vailla valintamahdollisuuksia, enemmän kuuluu kohtalon ääni niissä kuin missään muualla. 

Tämänkin tytön tie alkaa silloisen Neuvostoliiton Inkerinmaalta vuonna 1928, päätyen Suomeen ja sitten aikanaan USAn kautta Kanadaan. Ihailla täytyy sen ajan ihmisten uutteruutta, joskin pakon sanelemaa sekä sitä voimaa, joka heistä kaikista kumpuaa. Siihen verrattuna nykypolvi on varsinaista pullamössökansaa, ei luonnollisestikaan omasta syystään, vaan siksi, että elämän olosuhteet eivät muuta ole vaatineet. 
Kumpikohan on parempi tapa kasvaa aikuiseksi? Kumpi antaa enemmän eväitä elämälle?

Suomalainen Ol'ga Rytkönen eli myöhemmin Oili Forsman kasvaa vanhempiensa ainoana lapsena turvallisessa työläisperheessä, kunnes sota ja ihmisvaino puuttuvat elämänkulkuun. Kirjoittaja kertoo avoimen tuntuisesti ja hyvin kansanomaisesti, mutta sujuvasti elämänsä tapahtumista, jopa monia asioita sangen seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti, johtuen kaiketi juuri siitä, että kirja on tarkoitettu omille jälkeläisille dokumentiksi äidin elämästä.

Sen enempiä kirjan sisällöstä ja "juonen" paljastamisesta, suosittelen tätä kirjaa periaatteessa ihan kaikille, pullamössösukupolvellekin. Edellytyksenä on aito kiinnostus ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Nykyään kuulee usein nuorison sanovan ja siihen ilmeisesti myös uskovansa, että elämä on vain ja ainoastaan omia valintoja. Niinhän se ei ole. Kyllä elämä vetää jokaiselta joskus maton jalkojen alta, joillekin näitä itsestä riippumattomia elämänkolhuja tapahtuu useammin kuin toisille. 
"Kohtalo määrää tien", kuten kirjan alaotsikko kuuluu.


perjantai 25. helmikuuta 2011

Virginia Ironside: Oon voimissain

 
 "Kuusikymppisen Marie Sharpin ratkiriemukas päiväkirja on brittihuumoria parhaimmillaan."

Tämä pehmeäkantinen pokkarinkokoinen kirja on ajankohtainen suurille ikäluokille, jotka juuri ovat saavuttamassa eläkeiän. Minäkin suurin odotuksin tartuin tähän lukukokemukseen. Osittain jopa tykkäsin tästä kirjasta. 

Vaikka olen kirjan kirjoittajan aikalainen, niin kulttuuriero on aikamoinen. Tämä Marie on viettänyt paljon railakkaampaa nuoruutta kuin minä tai moni muukaan suomalaistyttö. Maailmankatsomus tuntuu olevan monin paikoin sangen erilainen kuin minulla. Ja hänellä on jopa siivooja, miespuolinen! Se on harvinaista herkkua täällä meidän maassamme.
Kirjassa käsitellään huumeet arkisina ja jokapäiväisinä, toivottavasti se ei ole huomista Suomea se.
Kirjan kerronta on hauskaa, osasin samaistua monessa kohdissa tähän Marie-rouvaan. Tuntuu mukavalta, kun erilaisista taustoista huolimatta tietynikäisten ihmisten ajatusmaailma on kuitenkin niin samankaltainen.

Yksi asia tässä kirjassa häiritsee. Se on tuo "ratkiriemukas". Nimenomaan se "ratki". Niissä kohdin huumori tuntui haetulta, keksityltä, väkinäiseltä. Ei hyvä. Mieleeni tuli heti toinen ikääntyvistä naisista kertova kirja eli Hilmanpäivät. Se sortui myös tuohon ratkiriemukkaaseen. Tekohauska latistaa ainakin minun lukukokemustani, se tuntuu niin halvalta, huonolta ja lukijan kosiskelulta ja myös aliarvostuksesta.

Tämä oli silti kaikenkaikkiaan ihan hyvä kirja, avoimesti monia arkaluontoisiakin asioita ja tunteita käsittelevä. Se tuskin jaksaa kiinnostaa nuorempia lukijoita eli kohderyhmä on juuri tuo mummoutuva naisväki eli kuusikymppiset.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset





Pitkästä aikaa taas yksi luettu kirja! Tämä osuu sopivasti tammikuulle, toivon, että ehdin lukea joka kuukaudelle edes yhden kirjan...

Olen lukenut paljon Kiinasta kertovia kirjoja, mutta tämä oli ensimmäinen, joka kertoo nykyajan Kiinasta. On kännykät ja tietokoneet ja ihmiset matkustelevat vapaasti ympäri maailmaa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2009 ja tapahtumat ovat 2000-luvulta.





Kirja on tosikertomus, kirjailijan äiti on kuolemaisillaan ja tytär lähtee äitinsä luokse. Kuitenkin äiti ehtii kuolla ennen kuin tytär ehtii perille. Koko perhe on koolla, kaikki 6 lasta, nuorinkin eli tämä kirjailija on jo yli 40 vuotias.
Kiinalaisen hautajaisperinteen seuraaminen on mielenkiintoista, tapahtuma kestää kolme päivää. Niinä kolmena päivänä sisarukset käyvät tuntojaan läpi, muistelevat menneitä, riitelevät.

Nuorin tytär aloittaa selvittämään äitinsä ja samalla omaa menneisyyttään. Sieltä pulpahtaa päivänvaloon  kaikenlaista, muistot Maon ajoilta, kulttuurivallankumouksen kauhut, ihmisten pahansuopuutta. Tyttären itsesyytökset äitinsä laiminlyönnistä, vaikeat ihmissuhteet, elämän raadollisuus ja elämän loputon kauneus. Kaikki tapahtuu kolmen päivän sisällä.

Paikka paikoin kirjan saattoi kokea tylsäksi. Siinä kerrotaan ihmisten välisiä tapahtumia ja jos kiinnostus ei sellaiseen riitä, niin kannattaa silti olla sisukas ja lukea kiltisti joka sivu. Kirja on antoisa, avoin kokemus kokonaisuudessaan. Suosittelen, jos olet kiinnostunut nykypäivän kiinalaisuudesta ja/tai ihmissuhteiden monisäikeisyydestä.