Wibke Bruhns: Isäni maa

Kirja on ilmestynyt Saksassa vuonna 2004 ja suomennettuna vuonna 2010. Kirjailija kertoo perheensä historiasta, isänsä elämästä ja kuolemasta Hitlerin ajan Saksassa. Alkuun käydään läpi taustatietoja sekä sukuhistoriaa ja se osoittautuu välttämättömäksi, jotta pysyy myöhemmin kärryillä, kuka kukin on. Myös suvun lähtökohdat, varakkuus ja hyvinvointi ovat mielestäni olennaisia asioita koko kirjan sisällölle.

Kirjailija on kyseisen isän nuorin tytär, jolle ei ole jäänyt ainuttakaan oikeaa muistoa isästään. Hän tutkii ja tutustuu isäänsä lukuisien kirjeitten välityksellä sekä vanhempien sisartensa, sukulaistensa sekä muiden aikalaisten kertomuksien avulla. Myös Saksan historialla on kerrottavanaan karua tekstiä.
Isä Heinz Georg Klamroth osallistuu jo nuorena, heti ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 1. maailmansotaan, johtaa joukkoja jo 20 vuotiaana. Tyydyttää omin sanoin ilmaisemaansa "verenhimoa" tappamalla venäläisen sotilaan, joka ei aiheuta hänelle tunnontuskia, kysehän oli vihollisesta. Joutuu kuitenkin myöhemmin pakkotilanteeseen, jossa itsepuolustuksekseen päätyy ampumaan maanmiehensä ja siitä hän kokee voimakasta ahdistusta läpi elämänsä, olihan tämä saksalainen sotilas ensimmäinen "ihminen", jonka tappoi.

Toisen maailmansodan puhjetessa HG Klamroth lähetetään taas sotaan, nyt jo kypsempänä, perheellisenä miehenä. Alkuun ihannoiden arjalaisuutta, Hitleriä ja edeten komeasti sotilasurallaan. Liian myöhään hän huomaa, että Hitlerin pauloista ei voi perääntyä muulla tavalla kuin luopumalla hengestään, toisin sanoen joutumalla tapetuksi. Paluuta ei ole.

Uskon näin käyneen monille, varsinkin ylempiarvoisille, johtotehtävissä olleille saksalaissotilaille. Sodan edetessä heille paljastuu sodan todellinen tarkoitus ja kauheus, Hitlerin hirvittävä suunnitelma maailman herruudesta sekä kansanjalostuksen toteuttaminen raaimmalla mahdollisella tavalla. Se on kuin tahmeaan hämähäkin verkkoon juuttuneen tai kuin kalaverkkoon sotkeutuneen epätoivoinen taistelu, pois ei enää pääse, pyristely on turhaa. Liian myöhään huomaa olevansa ansassa.

Mietin, miltä on kirjoittajasta, Klamrothin tyttärestä tuntunut tutustua omaan isäänsä tapahtumien kautta? Kuinka ristiriitaiset tunteet ovatkaan vallanneet tyttären!
Kirja on karmaisevan koskettava ajankuva Saksan sodista ja niiden mielipuolisista ihmisistä. Ihmisen loputtomasta pahuudesta toista ihmistä kohtaan.
Omana kouluaikanani Saksa sivuutettiin historian tunneilla parilla rivillä, tapahtumat olivat liian tuoreita käsiteltäviksi eikä tietoakaan ollut vielä tarjolla opetettavaksi. Nyt aika on otollinen, sopivan pitkä etäisyys tapahtuneeseen antaa mahdollisuuden eläytyä sodan runtelemaan aikaan, sen ihmiskohtaloihin, sodan raakuuteen.

Valitettavasti samaa tapahtuu jossain päin maailmaa nyt ja tulevaisuudessa, ihmisen pahuus ei maailmasta minnekään häviä, se vain etsii kanavia purkautuakseen tavalla tai toisella ja mikä onkaan parempi alibi kauheuksille kuin sota tai ylhäältä käsin tuleva käsky.

Sodan jälkeen polvenkorkuisena pikkutyttönä kyselee Wibke viattomasti kotonaan "eikö kukaan rakastakaan enää Führeriä? miksei kukaan enää sano Heil Hitler?
Aikuinen Wibke huomauttaa, että pitäisi kysyä "miksi kukaan on koskaan niin sanonut?"

Suosittelen luettavaksi.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kirja on julkaistu vuonna 2012 eli aivan painotuore opus. Innokkaana tartuin siihen, aikaisemmista Mazzarellan kirjoista olen tykännyt eikä tämäkään pettymystä tuottanut.
Nautin joka sivusta ja välillä keskeytin lukemisen ihan vain voidakseni tuta sitä hyvää oloa, kun lukee mieleistään kirjaa.
Harmi, ettei Mazzarella kirjoita suomenkielellä, vaan aina se on käännettyä tekstiä. Mielelläni lukisin 100% aitoa Mazzarellaa, kääntäjä tahtomattaan muokkaa jonkin verran kieliasua ja vivahteita. Kuten minua tökki koko kirjan läpi sanonta "betonin läpi", ties vaikka olisi ollut kirjailijan nimenomainen oma halu pitää sanonta tuollaisena, mutta minusta olisi ollut luontevampaa kirjoittaa "läpi harmaan kiven". Samapa se.

Pidän Mazzarellan tyylistä kertoa, hän on kuin ystävä kylässä, juodaan kahvia ja jutellaan. Tunne vuorovaikutuksesta on vahva, vaikka äänessä onkin ainoastaan kirjailija itse.



Tunnen samaistuvani moniin hänen kokemuksiinsa, juuri niistä välittyy se tunne vuorovaikutuksesta. Juttu luistaa asiasta toiseen, mieleen juolahtuu ykskaks jotain, lausahdus, sitten edetään taas aikaisempaa asiaa. Luontevasti puidaan monia niin henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisiakin teemoja.
Minusta on mukavaa tuo, että Mazzarella kertoo lukemistaan kirjoista ja lehdistä, lainaa otteita niistä. Ikimaailmassa en itse lukisi näitä kirjoja ja hän tarjoaa niiden helmiä lukijalle, minusta se on tosi hyvä juttu!

Mazzarella on monien lukijoiden suosikkikirjailija, mutta kaikki eivät tietenkään kuulu ihailijakaartiin. Olisi todella mielenkiintoista kuulla syitä siihen, minkä vuoksi joku mahdollisesti ei pidä hänen kirjoistaan.