Simo Korhonen: Mihin päänsä kallistaisi

Jatko-osa edelliseen kirjaan

"Simo Korhosen kymmenvuotinen karkotus Siperiaan oli nyt takanapäin. Huojentunein mielin hän palasi 1952 rakkaitten muistojen ja monien unelmiensa kotimaahan, mutta ei saanutkaan heti lupaa muuttaa asumaan lapsuutensa maisemiin. Kaukolan pojan uusi elämänvaihe alkoi Matveeva selgassa ja Karjalan Kontupohjassa. 

Mutta miten kävi unelmien? (2003)."  Suurikuu.fi

Kirjan nimi herätti aluksi ihmetystä, minusta se oli outo nimi tälle Korhosen toiselle kirjalle. Lukemisen myötä selvisi se, että ei tälle kirjalle olisi voinut muuta nimeä antaakaan, niin vastasivat nimi ja sisältö toisiaan.

Simo Korhosen kotiseuturakkaus toi hänet takaisin synnyinseuduilleen, vaikka perheen muut jäsenet halusivat jäädä Siperiaan jatkamaan elämäänsä. Eipä kotiseutu ottanut poikaansa avosylin vastaan, vaan asettuminen ja päänalusen löytäminen oli kiven alla. Monta kertaa. Uskomattoman rankkaa elämää joutui Korhonen vapautumisensa ja sodan päättymisen jälkeenkin vielä elämään, ihan eläkeikään asti.

Sitten Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja rajat aukenivat, kirkot saivat taas avata ovensa. Korhonen kertoo, kuinka moni sellainen nuori, joka aikanaan huusi hurraata, kun kirkkojen toiminta Stalinin aikakaudella lakkautettiin, mutta jotka nyt vanhempina, Siperian kauhut kokeneina, nöyrästi myönsivät kirkon ja uskon olevan heillekin tarpeellista. Niin se ihmisen mieli muuttuu elämän varrella.

Vasta vanhana miehenä, vuonna 1992 Simo Korhonen muutti inkerinsuomalaisena paluumuuttajana Suomeen, Joensuuhun ja eläkepäivinään alkoi kirjoittamaan muistiin elämänsä eri vaiheita. Olisin toivonut hänelle paljon varhaisempaa muuttoa ja mielihyvin vastaanotan jokaisen Korhosen kaltaisen, kovia kokeneen ihmisen tänne heimokansan pariin, turvattua vanhuutta viettämään.

Tämä on niitä kirjoja, joiden tapahtumia mietin vielä monta kertaa lukemisen jälkeenkin.  Mietin, miten sodan aika, kodista pakkosiirtona härkävaunuissa Siperiaan, vankeusvuodet, ikuinen pelko nälkäkuolemasta tai pakkaseen paleltumisesta ja lisäksi vielä tyly vastaanotto vihdoin vuonna 1952 kotiseudulleen palattaessa, vaikuttaa ihmisen mieleen ja sieluun. Vaikea elämä ei suo tilaisuutta kaiken koetun läpikäymiseen, koska elämä jatkuu edelleenkin puutteessa ja jo arjesta selviytyminen on hankalaa. Liekö se hyvä vai paha, että elämä ei useinkaan anna tilaisuutta miettiä menneitä perinpohjin? Ehkä hyvä.

Simo Korhonen sai näiden kirjojensa myötä mahdollisuuden puida omaa elämäänsä lapsuudesta alkaen. Uskon, että se on ollut hänelle hyväksi. Jäin kirjassa kaipaamaan jatkoa, se nimittäin päättyy siihen, kun Simo saapuu Joensuuhun. Haluaisn tietää, miten hänen elämänsä asettui uomiinsa ja mikä oli hänen poikiensa kohtalo.  Korhosella oli tarkoitus kirjoittaa vielä kolmas kirja, "jos elonpäiviä riittää". Toivottavasti niitä on riittänyt.

"Kova rypistys tämä elämä onkin, 
enpä olisi uskonut, 
kun lapsena katselin aikuisia." 

Tauno Virta TS