Tämä kirja kertoo 4 vuotiaan vammaisen venäläispojan adoption ensimmäisestä vuodesta. Lapsi adoptoitiin ns. julkkisperheeseen, jossa oli jo kaksi biologista lasta.
Kirja herätti minussa sangen ristiriitaisia tunteita. Kirjoittajan eli adoptioäidin tunteet ja aatokset tulivat erittäin rehellisesti esille. Hyvää niissä oli se, että eipä tule kenellekään liian ruusuinen kuva adoptiosta. Itseäni suorastaan kammoksutti äidin ajatuksissa velloneet aggressiot: lapsen huuto lakkaisi, jos lapsen paiskaisi olohuoneen seinään sekä voisin halutessani katkoa kaikki vauvan sormet ja ne napsahtelisivat käsissäni kuin kymmenen tulitikkua. Jälkimmäinen ajatus jopa rauhoitti äitiä...
Heräsi kysymyksiä. Miksi tämä adoptio oikeastaan tapahtui, pitikö kokea vain jotain uutta? Miksi äidillä oli tapana esitellä tämä uusi lapsensa vieraille ihmisille adoptiolapsena? Eikö adoptointi tarkoita "ottaa omakseen"? Häpesikö hän jotenkin alitajuisesti lapsen vammaisuutta?
Lapsesta kerrotaan tässä kirjassa hänen oikeilla nimillään. Miksi äiti silti kertoo kaikkien luettavaksi adoptiolapsensa henkilökohtaiset asiat, sairaudet, biologisen taustan yms? Onkohan pojan mukava tietää aikuisena, että kaikki hänen intiimeimmätkin asiansa ovat julkisia? Olisiko hän kertonut yhtä avoimesti biologisten lastensa asioista?
Minulle jäi vaikutelma, että tässä perheessä on omat lapset ja adoptiolapsi. Teen ehkä vääryyttä todellisuudelle, mutta kirjasta jäi päällimmäiseksi sangen negatiivinen kuva.
Tämä kirja pitää ehdottomasti lukea! Itselläni on vaikeasti vammainen lapsi ja luen mielelläni kaikkea, mikä liittyy vammaisiin lapsiin. Olet kirjoittanut todella hyvän arvostelun :). (Aamunkajo)
VastaaPoistaAamunkajo,
VastaaPoistaosaat varmasti omista lähtökohdistasi johtuen lukea tämän kirjan eri tavalla kuin minä. Oma kokemus antaa aina eri näkökohdan asioille.
Kiitos kehuista ja hyvää syksyä!