Voitto Viro: Toni, veljeni

Kirja on kirjoitettu vuonna 1980 ja sen tapahtumat alkavat vuodesta 1962, jolloin Toni-koira syntyy.

Voitto Viro, Lauttasaaren kirkkoherra, oli rohkea, oman tiensä kulkija, hän kirjoitti myös useita kirjoja. Hän oli syntynyt vuonna 1914 ja kuoli vuonna 1999. Viro tuli tunnetuksi uudentyyppisestä tavastaan hoitaa virkaansa ja palvella seurakuntalaisia. Hänen tavoitteenaan oli ihmisten ennakkoluuloton ja avoin kohtaaminen. Hän joutui aikalaistensa ankaran kritiikin kohteeksi, tosin hänen ajatuksilleen löytyi myös runsaasti kannattajia.
Viro uskoi, että koiralla on sielu kuten ihmiselläkin. Hän uskoi tapaavansa oman koiransa Tonin aikanaan tuonpuoleisessa. Oli ennen kuulumatonta, että pappismies julkisesti uskoi eläimellä olevan sielun ja jopa rohkeni kutsua koiraansa veljekseen.

Tämä Toni, keskikokoinen villakoira, oli kirkkoherran perheen ensimmäinen koira. Viro kirjoittaa kirjassaan paljon eläinsuojelun puolesta, vastaa lukijakirjeisiin, käy koiransa kanssa televisio-ohjelmissa. Kirjassa on joitakin kohtia, jotka ovat hieman vaikeaselkoisia, eli asioita, jotka vaatisivat tutustumista, kuten parapsykologiaa ja syvällisempää Raamatun tuntemusta.

Mielenkiintoista on ollut sen ajan suhtautuminen koiraan. Tässä muutamia poimintoja kirjasta:
- on kai olemassa jokin sääntö, ettei koiraa pitäisi erottaa emostaan alle neljän viikon ikäisenä. Kasvattajalla taisi kuitenkin olla hoidettavanaan liian suuri tarha, ja niin oli sovittu, että hän toisi meille pennun jo ennen tuota ikää.
- meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka pientä koiraa pitäisi hoitaa. Kasvattaja sanoi: Ei teidän tarvitse muuta kuin rakastaa, niin kaikki järjestyy.
- olimme täysin tietämättömiä ruokkimisesta, Toni sai vain lihaa, vettä ja rakkautta.
- mutta suklaasta se piti kovasti ja aamuseremonioihin kuului pieni pala suklaata.
- sovittiin, että koira nukkuisi kylpyhuoneessamme. Hassuja sopimuksia ja kuvitteluja. Siitä lähtien, 14 vuoden ajan, äiti nukkui sykkyrässä, Toni sänkynsä jalkopäässä.

Jos jostain saatte käsiinne tämän kirjasen (160 sivua), niin lukekaa, ihan on kiva kirja, silloista aikaansa edellä oleva, lämpimästi eläimistä kertova.

Tähän lopuksi vielä kirjan loppusivuilla oleva ranskalaisen runoilijan Marie Noel’in kertomus:

”Heti kun Koira oli luotu, hän nuoli Isä Jumalan kättä ja Isä Jumala taputti häntä päähän.
- Mitä sinä tahdot, Koira?
- Herra Jumala, minä haluaisin asua Sinun luonasi taivaassa, maaten matolla portin edessä.
- Eihän siitä tule mitään, sanoi Isä Jumala. En minä tarvitse mitään koiraa, sillä minä en ole vielä luonut varkaita.
- Koska sinä luot ne, Herra?
- En koskaan. Minä olen väsynyt. Nyt olen tehnyt työtä jo viisi päivää, on jo kohta aika levätä. Minä olen nyt tehnyt sinut, Koira, mestariteokseni. On paras levähtää vähän tämän jälkeen. Ei ole hyvä, että taiteilija rasittaa itseään inspiraatiotaan ulommaksi. Jos minä jatkaisin luomista, saattaisin kenties epäonnistua työssäni. Mene tiehesi, Koira! Mene pois ja asetu asumaan maahan. Mene ja ole onnellinen.
Koira huokasi syvään.
- Mitä minä sitten maan päällä tekisin, Herra?
- Söisit, joisit, kasvaisit ja lisääntyisit.
Koira huokasi vielä surullisempana.
- Mitä sinä vielä kaipaat?
- Sinua, minun Herrani ja Mestarini. Etkö sinäkin voisi asettua maan päälle?
- En voi, sanoi Isä Jumala, ei, Koira. Minulla on muita rautoja tulessa. Tämä on taivas, nämä enkelit, nämä tähdet, minä vakuutan sinulle, kaikki tämä tuottaa paljon huolia.
Silloin Koira painoi päänsä alas ja alkoi lähteä pois. Mutta hän tuli takaisin.
- Voi sentään, Herra Jumala, jospa siellä kaukana olisi joku sinun kaltaisesi herra.
- Ei, sanoi Jumala, ei ole ainuttakaan.
Koira teki itsensä niin pieneksi kuin pystyi, ryömi lähemmäksi ja rukoili nöyrästi:
- Voi jospa sentään tahtoisit, Herra, Isä Jumala – Voisithan sinä edes koettaa –
- Mahdotonta, sanoi Isä Jumala. Olen tehnyt minkä olen tehnyt. Minun työni on päättynyt. Koskaan en tule luomaan parempaa olentoa kuin sinä. Jos loisin tänään vähänkin lisää, tunnen sen pikkusormessanikin, että se epäonnistuisi.
- Voi, Herra Jumala, sanoi Koira, - ei se mitään, vaikka hän olisi epäonnistunutkin, jos minä vain saisin seurata häntä kaikkialle minne hän menee ja maata hänen edessään kun hän on hiljaa.
Silloin Herra Jumala tuli täyteen ihmetystä siitä, että hän oli luonut niin hyvän olennon, ja hän sanoi Koiralle:
- Mene sitten! tapahtukoon sinun sydämesi toivomuksen mukaan.
Ja hän palasi ateljeehensa ja loi ihmisen.”