Luin kirjan...

Lukuvuorossa

2011-12-31T00:30:00.000+02:00

Safiya Hussaini Tungar Tudu: Minä, Safiya

2011-09-10T23:03:00.003+03:00

"Kivittäminen. Mitä se oikeastaan tarkoitti? Olin lapsena ohimennen kuullut kylän vanhusten puhuvan siitä. Nyt minut haluttiin kivittää kuoliaaksi. Minut, jonka ainoa virhe oli ollut uskoa kelvottoman miehen lupauksiin." Näin kertoo nigerialainen Safiya Hussaini Tungar Tudu rankasta elämänvaiheestaan, jolloin hänet uhattiin kivittää kuoliaaksi.

Kirja kuljettaa läpi Safiyan elämän. Lukija pääsee sisälle afrikkalaisen savannikylän elämään. Miten naiset hakevat vettä kaivolta ja tapaavat samalla tuttuja. Miestä ei saa puhutella, eikä katsoa silmiin. Nämä säännöt tuntuvat tiukoilta ja auttaa ymmärtämään musliminaisten käytöstä ja elämää selkeämmin täällä Suomessakin. Mikään opas muihin kulttuureihin ei ole ollut näin hyvä.

Maailman kuvalehti

Ensimmäinen tuomion saanut nainen, Safiya Hussaini Tungar-Tudun vapautettiin ensimmäisen valituksen jälkeen, kun useat maat Euroopan unionin johdolla olivat vedonneet tuomion kumoamisen puolesta. Ainakin kahta muuta naista on syytetty vastaavin perustein. Toisen syytteet kumottiin tammikuussa ja toisen kohdalla odotetaan kunnes nainen on tarpeeksi hyväkuntoinen saapuakseen oikeuteen. Kaikki naiset ovat olleet köyhiä, kouluttamattomia yksinhuoltajaäitejä pienistä maaseudun kylistä. Noin puolet nigerialaisista on muslimeja, kolmannes kristittyjä ja loput perinteisten uskontojen kannattajia. Sharialain käyttöönotto on kiristänyt Nigerian kristittyjen ja muslimien välejä ja aiheuttanut useita yhteenottoja, joissa on viimeisten kolmen vuoden aikana saanut surmansa yli 3 000 ihmistä. HS-ulkomaat

Pohjois-Nigeria otti vuonna 2000 vanhan sharia-lain uudestaan käyttöön. Lakia sovelletaan monissa islamilaisissa maissa yhdessä nykyaikaisten lakien kanssa, mutta mm. Pohjois-Nigeria toteuttaa sitä perinteisesti. Nigerian kivitystuomiot ovat herättäneet ankaraa kansainvälistä arvostelua. Naisia on tuomittu islamilaisen šaria-lain perusteella kivitettäväksi, jos on synnyttänyt lapsen avioliiton ulkopuolella.

Tämä kirja oli nopeasti luettu, sivuja 222 ja teksti melko suurta ja useita kauniita kuvia on. Tämän kirjan saattoi lukea murehtimatta liikoja, koska lopputulos oli jo tiedossa ja onnellinen. Kirja kertoo hienosti nigerialaisnaisen elämästä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Kirjan päähenkilöllä Safiyalla oli onnea omistaa erittäin rakastavat vanhemmat, joita ilman hän olisi ollut todella yksin kohtalonsa kanssa.

Hänet naitettiin jo 13 vuotiaana vanhemmalle, mutta hyväluontoiselle miehelle, mutta se ei estänyt Safiyaa kokemasta nigerialaista avioeroa, jonka toteuttamiseen miehen sanat "Hylkään sinut" kolme kertaa lausuttuina riittävät päättämään avioliiton siihen paikkaan. Onni ei jatkossakaan ollut myötä, vaan Safiya joutui pettymään vielä monasti.

Kirja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Käsittämättömältä tuntuu, että naiset edelleenkin joutuvat monissa maissa elämään totaalisesti miesten mielivallan alaisina, ilman minkäänlaista sanan- tai tahdonvapautta. Järkyttävää.

Angelika Kindt: Wenn Kinder den Kontakt abbrechen

2011-09-04T19:48:00.006+03:00

Verlassen werden ohne Vorwarnung - ein tabuisiertes Thema
Angelika Kindt wurde von ihrer Tochter ohne Vorwarnung verlassen – warum, weiß sie bis heute nicht. Auf der Suche nach Antworten und Hilfe stellte sie fest, dass sie damit nicht allein ist. Das Phänomen ''Verlassene Eltern'' zieht sich durch alle sozialen Schichten, wird von der Gesellschaft jedoch tabuisiert. Neben der Bewältigung ihrer Schuldgefühle, Ratlosigkeit und Trauer sehen sich die Betroffenen auch noch mit der Ablehnung und Ächtung durch die Umgebung konfrontiert. Anhand ihrer eigenen Geschichte sowie der Erfahrung anderer Betroffener schildert die Autorin den Prozess des ''Verlassenwerdens'', die Warnhinweise und Abläufe.
Südwest Verlag

- Hilfestellung und Strategien einer Verlassenen Mutter - erään hylätyn äidin selviytymiskeinoja

Pitkästä aikaa taas saksankielinen kirja. Aiheena "Kun lapset katkaisevat yhteyden" eli kun aikuiset lapset laittavat välit poikki vanhempiinsa. Aiheesta ei juuri löydy suomenkielistä kirjallisuutta, onhan aihe erittäin tabu, arka, hävettävä, kukapa siitä haluaisi ainakaan omakohtaisesti kirjoittaa? Tämä saksalaisnainen kuitenkin on ollut kyllin rohkea kertoakseen julkisesti, miltä tuntuu olla lapsensa hylkäämä äiti.
Tämän äidin aikuinen tytär katkaisi suhteet äitiinsä ilmoittaen siitä sähköpostitse. Mitään edeltävää riitaa ei ollut, joten tämä tieto tuli täysin odottamatta. Siitä on nyt kulunut 4 vuotta.
Angelika Kindt on haastatellut muita saman kohtalon kokeneita vanhempia ja siltä pohjin kirjoittanut tämän kirjan hyödyntäen kaikkien haastateltujen sekä omia kokemuksiaan. Näitä lapsensa hylkäämiä äitejä, ja myös isiä, oli yllättävän paljon. Perheet olivat keskivertoperheitä ja äidit ja isät ns. kunnollisia ihmisiä.

Kirjan sisältö on hyvin koskettavaa, surullista. Hylätyn vanhemman osa ei ole helppo. Siihen liittyy häpeä, huonommuudentunne, arvottomuus, avuttomuus, suru, yksinäisyys, itsesyytökset, masennus. Lapsensa hylkäämä kokee itseään loukatun syvästi. Hylätty vanhempi kyselee "mitä olen tehnyt väärin?" ja tuskin saa siihen vastausta. Kuten yleensä vanhemmat, niin myös nämä lastensa hylkäämät äidit ja isät ovat yrittäneet parhaansa. Tyypillistä on, että vanhemman mielessä pyöriviin lukuisiin kysymyksiin ei ole vastauksia, lapsi ei niihin vastaa. Vanhemman osana on odottaa. Toivoa, että jouluna tai syntymäpäivänä lapsi sittenkin muistaisi, ottaisi yhteyttä. Vanhemman osana on pettyä kerta toisensa jälkeen.
Monet vanhemmat ovat tämän pohjattoman surunsa kanssa aivan yksin, eivät rohkene kertoa asian todellista laitaa kenellekään, vaan turvautuvat hätävalheisiin, jos joku kyselee heidän lapsensa kuulumisia, "tyttäreni on ulkomailla"...
Kirja on hyvin monipuolisesti asiaa käsuttelevästi kirjoitettu. Kuitenkin siitä puuttuu mielestäni aivan olennaisia seikkoja. Olisin halunnut tietää lisää, kuten esim. miten myöhäisempi sovinto on mahdollinen, voiko suhde palautua ennalleen ehkä vuosien katkon jälkeen? Miltä tuntuu tavata tämä vanhempansa hylännyt lapsi uudestaan? Eikö siinä tilanteessa purkaudu valtava, ehkä jopa hallitsematon tunneryöppy? Ehkä näitä jälleentapaamisia ei haastateltujen kohdalla ollut tapahtunut, joten ei niistä ole voinut kirjoittaakaan.
Aiheen arkaluontoisuus ja tabu-teemaisuus näkyy jo siinä, että aihetta käsitteleviä foorumeita tai kirjoja on vain vähän saatavilla. Lähes mistä tahansa muusta aiheesta löytyy nettitietoutta pilvin pimein, vaan ei tästä. Siksi kirjan kirjoittaja on perustanut internettiin vertaistukiprojektin, johon voi ottaa yhteyttä. Saksankieliseltä alueelta löytyy toinenkin asiaa käsittelevä foorumi.

http://www.wenn-kinder-den-kontakt-abbrechen.de/
DIE Homepage für verlassene, verstossene Eltern

Tulipa mieleeni, että kuinka yleistä on tilanne toisin päin, että vanhempi katkaisee välit aikuiseen lapseensa?

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.
- Khalil Gibran

Simo Korhonen: Mihin päänsä kallistaisi

2011-08-18T11:03:00.001+03:00

Jatko-osa edelliseen kirjaan

"Simo Korhosen kymmenvuotinen karkotus Siperiaan oli nyt takanapäin. Huojentunein mielin hän palasi 1952 rakkaitten muistojen ja monien unelmiensa kotimaahan, mutta ei saanutkaan heti lupaa muuttaa asumaan lapsuutensa maisemiin. Kaukolan pojan uusi elämänvaihe alkoi Matveeva selgassa ja Karjalan Kontupohjassa.

Mutta miten kävi unelmien? (2003)." Suurikuu.fi

Kirjan nimi herätti aluksi ihmetystä, minusta se oli outo nimi tälle Korhosen toiselle kirjalle. Lukemisen myötä selvisi se, että ei tälle kirjalle olisi voinut muuta nimeä antaakaan, niin vastasivat nimi ja sisältö toisiaan.

Simo Korhosen kotiseuturakkaus toi hänet takaisin synnyinseuduilleen, vaikka perheen muut jäsenet halusivat jäädä Siperiaan jatkamaan elämäänsä. Eipä kotiseutu ottanut poikaansa avosylin vastaan, vaan asettuminen ja päänalusen löytäminen oli kiven alla. Monta kertaa. Uskomattoman rankkaa elämää joutui Korhonen vapautumisensa ja sodan päättymisen jälkeenkin vielä elämään, ihan eläkeikään asti.

Sitten Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja rajat aukenivat, kirkot saivat taas avata ovensa. Korhonen kertoo, kuinka moni sellainen nuori, joka aikanaan huusi hurraata, kun kirkkojen toiminta Stalinin aikakaudella lakkautettiin, mutta jotka nyt vanhempina, Siperian kauhut kokeneina, nöyrästi myönsivät kirkon ja uskon olevan heillekin tarpeellista. Niin se ihmisen mieli muuttuu elämän varrella.

Vasta vanhana miehenä, vuonna 1992 Simo Korhonen muutti inkerinsuomalaisena paluumuuttajana Suomeen, Joensuuhun ja eläkepäivinään alkoi kirjoittamaan muistiin elämänsä eri vaiheita. Olisin toivonut hänelle paljon varhaisempaa muuttoa ja mielihyvin vastaanotan jokaisen Korhosen kaltaisen, kovia kokeneen ihmisen tänne heimokansan pariin, turvattua vanhuutta viettämään.

Tämä on niitä kirjoja, joiden tapahtumia mietin vielä monta kertaa lukemisen jälkeenkin. Mietin, miten sodan aika, kodista pakkosiirtona härkävaunuissa Siperiaan, vankeusvuodet, ikuinen pelko nälkäkuolemasta tai pakkaseen paleltumisesta ja lisäksi vielä tyly vastaanotto vihdoin vuonna 1952 kotiseudulleen palattaessa, vaikuttaa ihmisen mieleen ja sieluun. Vaikea elämä ei suo tilaisuutta kaiken koetun läpikäymiseen, koska elämä jatkuu edelleenkin puutteessa ja jo arjesta selviytyminen on hankalaa. Liekö se hyvä vai paha, että elämä ei useinkaan anna tilaisuutta miettiä menneitä perinpohjin? Ehkä hyvä.

Simo Korhonen sai näiden kirjojensa myötä mahdollisuuden puida omaa elämäänsä lapsuudesta alkaen. Uskon, että se on ollut hänelle hyväksi. Jäin kirjassa kaipaamaan jatkoa, se nimittäin päättyy siihen, kun Simo saapuu Joensuuhun. Haluaisn tietää, miten hänen elämänsä asettui uomiinsa ja mikä oli hänen poikiensa kohtalo. Korhosella oli tarkoitus kirjoittaa vielä kolmas kirja, "jos elonpäiviä riittää". Toivottavasti niitä on riittänyt.

"Kova rypistys tämä elämä onkin,
enpä olisi uskonut,
kun lapsena katselin aikuisia."

Tauno Virta TS

Simo Korhonen: Simon Siperian vuodet

2011-08-02T22:37:00.005+03:00

" Inkerin Kaukolassa 1924 syntynyt Simo Korhonen oli sodan syttyessä 1941 liian nuori Venäjän armeijaan. Väestönsiirtojen aikaan perhe siirrettiin härkävaunussa Jenisein yläjuoksulle. Kivisellä Tunguskalla Simo tapasi eri kansallisuuksia olevia kohtalotovereita, vankeja ja virkailijoita, miehiä ja naisia. Sosiaalisena nuorukaisena hän solmi helposti kontakteja ja painoi mieleensä satoja nimiä. Hänet vangittiin syyttömästi ja kuljetettiin Jäämeren tuntumaan Norilskin malminlouhinta-alueelle. Vaikka "finnit oli tuotu Siperiaan ikuisiksi ajoiksi", se Simon kohdalla merkitsi kymmenen vuotta "Siperiaa". Siitä ja kotiseudun muistoista syntyi taidokas punos hänen parhaista vuosistaan." www.suurikuu.fi

Tämän kirjan sivut olivat kooltaan tavallista suurempia ja lähes 400 sivua täyttä tekstiä, ymmärrettävistä syistä ilman valokuvia (lukuunottamatta yhtä perhekuvaa). Kirja tarjosi siis runsaasti luettavaa. Alku oli hankalan oloista, paljon nimiä ja henkilöitä, mutta sitten pääsin kärryille, miten kirjan tarina etenee.

Kirja kertoo inkerinsuomalaisesta perheestä, joka monen muun tavoin karkoitettiin kauas pois kotiseudultaan Siperian perukoille ja sielläkin vielä perheenjäsenet erotettiin toisistaan. Matka härkävaunuissa, pakkasen ja nälän kourissa oli jo heti hyvin riipaisevaa luettavaa. Se oli kuitenkin vain alku tälle koskettavalle kirjalle. Kirja ei sisältäne mitään korkeita kirjallisia arvoja, mutta se on vanhan miehen omaa muistelua ja sellaisenaan todella mielenkiintoista, kuin lukija itse olisi henkilökohtaisesti kuuntelemassa tätä tarinointia. Kirjassa ei ole pyritty mihinkään hienosteluun, vaan kerronta on aitoa ja tutunomaista jutustelua. Tekstistä löytyy mielenkiintoisia karjalais-inkeriläisperäisiä sanoja, kuten lihavikko, supatus ja monia muita. Se herätti minussa mielenkiinnon karjalankieleen ja löysinpä siihen erinomaisen linkin, josta löytää aakkosjärjestyksessä "sanan kuin sanan". Karjalan kielen sanakirja

Kirja alusta loppuun asti kertoo kylmästä, nälästä, ikävästä, ruokakupongeista, leipäannoksesta ja suuresta puutteesta. Itse ylipainoisena napostelevana lukijana koin tunnontuskia ja suhtaudun suurella kunnioituksella tätä sukupolvea kohtaan, joka on joutunut kokemaan kaikenlaista riistoa, josta nykypolvella ei ole käsitystäkään. Kylistä hävisivät jo ennen sotaa niin kissat kuin koiratkin, ei kuulunut enää koirien haukkua, ihmisillä nälkä oli suuri ja ruuan puute jatkuvaa ja se koitui näiden kotieläinten kohtaloksi. Käsittämätöntä on myös silloinen asumisen ahtaus, kokonainen monilapsinen perhe pienenpienessä huoneessa ja avosylin sinne majoitettiin vielä pöydän alle pari-kolme yövierasta, jopa pidemmäksikin ajaksi.

Suuren suuri puute kirjassa oli kunnollisten karttojen puuttuminen. Siellä oli tosin useampi kartta, mutta niin epäselviä, etten saanut niistä mitään tolkkua. Minua olisi kiinnostanut nähdä koko Venäjän kartta sekä mainitut paikkakunnat ja niiden etäisyydet toisistaan, saada kokonaiskuva matkoista, joita kirjan Simo eli Semen joutui tekemään.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostaa omakohtainen kerronta ja perimätieto, inkeriläisyys ja kotoaan karkoitettujen ihmisten kohtalo.

Kirjaan on olemassa jatko-osa, joka kertoo Siperian jälkeisestä ajasta.

Jesper Bengtsson: Aung San Suu Kyi - taistelu vapaudesta

2011-07-01T14:53:00.003+03:00

"Aung San Suu Kyi on yksi aikamme tunnetuimmista poliittisista vaikuttajista, vaikka hän on viettänyt jo yli 15 vuotta elämästään vankilassa ja Myanmarin sotilasjuntan asettamassa kotiarestissa. Viimeisin, toukokuussa 2003 alkanut kotiaresti jatkuu edelleen.
Burman itsenäisyystaistelua johtaneen ja poliittisen vastustajansa murhauttaman kenraali Aung Sanin tytär on käynyt omaa poliittista taisteluaan suurin henkilökohtaisin uhrauksin. Paitsi ystävistään ja kannattajistaan, hän on joutunut eristyksiin myös perheestään. Hänen poikansa Alexander ja Kim ovat joutuneet elämään suurimman osan elämäänsä ilman äitiään. Juntan kurinpitotoimista huolimatta Aung San Suu Kyi on ollut vahva kokoava voima Burman demokratialiikkeille ja tehnyt maailmalla tunnetuksi maansa tilannetta julman sotilasdiktatuurin kourissa. Vuonna 1991 hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto – jota hän ei päässyt noutamaan. Kirja kertoo kuka on tämä jo ikoniksi muodostunut vapaustaistelija ja mikä saa hänet jatkamaan epätoivoiselta vaikuttavaa kamppailuaan demokratian ja sananvapauden puolesta." Minerva-Kustannus Oy

Tästä kirjasta ei sitten tullutkaan mitään mieleistä lukukokemusta minulle. Kirja oli aivan liian poliittinen sisällöltään, odotin siltä tämän Burmasta (nyk. Myanmar) syntyisin olevan naisen kertovan yksityiselämästään ja kokemuksistaan omasta näkökulmastaan katsottuna. Sen sijaan kirjan kirjoittaja, ruotsalainen poliittinen toimittaja, kertoo kaikki poliittiset taustat perinpohjin, kertoo kirjan päähenkilön isän tarinan, lisäksi myös äidin, hyvin valveutuneen naisen, elämänkulun ja sitten tietetnkin tämän Aung San Suu Kyi'n oman tarinan.

Harpoin sivuja eteenpäin, katselin kuvat tarkkaan ja sitten laitoinkin kirjan jo syrjään. Suosittelen kuitenkin kirjaa poliittisesti valveutuneelle lukijalle. Minulle se oli liian haasteellinen luettava.

Pirjo Koivisto: Saddamilta salassa

2011-06-19T09:22:00.005+03:00

Tämä omakustantaisena julkaistu kirja on kirjoitettu vuonna 2005 ja se kertoo 1970-luvun lopulla alkaneesta Saddamin hallinta-ajasta ja samoihin aikoihin alkaneista suomalaisten firmojen rakennustöistä Irakissa, jonne usein myös perheet muuttivat mukana, kuten tässäkin tapauksessa. Miehensä työn takia Bagdadiin muuttanut perheenäiti kertoo elämästä Irakissa. Kirjoitustyyli on sujuvaa, oikeastaan erittäin hyvää, tapa käsitellä asioita on hyvin suora ja aito.

Heti kirjan alusta alkaen minua häiritsi tietty ylimielinen asenne, nenän vartta pitkin katsominen, "te tyhmät arabit ja me viisaat länsimaiset". En pidä sellaisesta asenteesta. Jos ihminen muuttaa vieraaseen kulttuuriin, niin sinne pitää mennä vieraana, maan asukkaita ja heidän elämäntapaansa kunnioittaen eikä ylemmyydentuntuisena, olevinaan muita parempana ihmisenä.
Arabeista sain aivan uudenlaisen käsityksen, heidän ajattelutavoistaan ja ilmeisen suuresta luottamuksen puutteestaan muita ihmisiä kohtaan. Lienee sikäläisen vuosituhansien aikaisen kulttuurin tuomaa luonteenpiirrettä. Saddam Husseinin tiesinkin olleen hirviö, diktaattori, mutta tämä kirja toi sen ihan tuohon omalle ulottuvuudelle, lähelle.

Kirjan kertomus kärsi joiltain osin uskonpuutteesta, ihan kaikkea kerrottua en osaa pitää totena, en ainakaan tälle yhdelle perheelle tapahtuneena. Olikohan kirjaan lisätty muidenkin länsimaisten asukkaiden vuosien aikana kokemia tarinoita? Kirjan kertomus nimittäin eteni draamasta draamaan, tavallisesta arkielämästä kerrottiin hyvin vähän.

Suuren suuri puute kirjassa oli kuvien puuttuminen. Ei kuvan kuvaa. Onneksi kirjoittaja osasi kuvata kaiken sanallisesti hyvin yksityiskohtaisesti, että sai edes jonkinlaisen käsityksen kaikesta. Olisin todella mielelläni nähnyt kuvia ympäristöstä ja luonnosta. Lisäksi kirjassa olisi saanut olla kartta, jotta olisi ollut helpompi hahmottaa eri kaupunkeja ja matkoja naapurimaihin.

Catherine Cookson: Äitini Kate

2011-06-03T16:45:00.001+03:00

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1969, siitä on otettu useita uusintapainoksia, tämä lukemani oli painettu vuonna 1996. Kirjailija oli syntynyt vuonna 1906 ja kuoli vuonna 1998.

Aivan ihana kirja, pitkästä aikaa! Olisin voinut lukea tätä kirjaa lopun ikääni, siinä olisi voinut olla vaikka kahdeksan jatko-osaa, enkä olisi saanut tarpeekseni. Varsinkin kirjan loppu oli huikaisevan koskettava.

Aviottomana syntynyt Katie kertoo äidistään Katesta, jota kauan luuli omaksi sisarekseen. Perhe, johon Katie syntyy, on alkoholisoitunut ja elää toimeentulon äärirajoilla. Isoisäpuolen suuri rakkaus Katie-tyttöön on mielestäni se tärkein tukipuu ollut Katien lapsuudessa, se on kantanut läpi vaikean elämän. Kuinka onkaan rakkaus tärkeää, tunne, että merkitsee jollekin kaikkea, on joku, joka rakastaa ehdoitta!

Kirjailijan kirjoitustyyli on rakastettavan maanläheistä, ei mitään hienosteluja, vaan kieltä, joka tuntuu niin arkipäiväisen tutulta, sitä on helppo lukea. Kirjailijan itsetutkiskelu ja omien tunteidensa tulkinta on rehellisen avointa ja seikkaperäistä, siihen on, ihmeellistä kyllä, helppo samaistua, vaikka oman lapsuuden elämänkulku olisikin ollut aivan erilainen.

Jo lapsesta asti Katie arvioi mielessään lapsuudenperheensä ja elinympäristönsä elämäntapaa ja pyrkii itse kasvaessaan parempaan elämään, näkee paljon vaivaa itsensä kehittämiseen ja sivistämiseen, on ahkera, määrätietoinen. Omista juuristaan ei kuitenkaan kukaan pääse eroon, sieltä kumpuaa kaikki, ilman juuria ei ole elämää. Sitä kirjailija joutuu läpikäymään aina uudestaan ja uudestaan elämänsä varrella.

Ensimmäistä kertaa koin tämän kirjan myötä ymmärtäväni, mitä tarkoittaa köyhäintalo, vaivaistalo ja kuinka kiitollisia voimme nykyisessä Suomessa olla, että moista käytäntöä ei enää ole. Vaan kukapa tietää tulevaisuudesta?

Tämä kirja sananmukaisesti ajautui käsiini aivan sattuman kautta ja nyt seuraavalla kirjastoreissulla toivon löytäväni sieltä muita Catherine Cooksonin kirjoittamia teoksia. Tämä kirja oli kertomus kirjailijan omasta elämästä, mutta ne muut kirjat lienevät mielikuvituksen tuotteita eli romaaneja, jaksanko olla niistä kiinnostunut?

Olen huomannut, että kirjailija kirjoittaa usein ne kirjat jotenkin täysin eri tyylillä, jotka kertovat hänen omasta, henkilökohtaisesta elämästään kuin ne, jotka koskevat yleisluontoisia aiheita. Ilmeisesti omakohtaisesti koettuun tulee paljon tunnetta ja sen kerronta on siksi erilaista. Saa nähdä, pitääkö se Cooksonin kohdalla paikkansa...

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

2011-04-23T11:27:00.002+03:00

"Jasmin saa yläasteen yhdeksännellä uuden luokkatoverin ja ystävän. Lindan kanssa kaikki normaali kuten läksyt ja cheerleader-harjoitukset alkavat tuntua lapselliselta ja tavanomaiselta. Kokeneemman Lindan seurassa Jasminkin rohkaistuu ja uskaltautuu heittäytymään uusiin juttuihin........
Kaikkea on tarjolla, eikä kukaan ole estämässä tapahtumia. Minne katosi lapsuus, ja miksi aikuiset ovat poissa silloin, kun heitä kaivattaisiin kipeimmin kotona? Anja Snellman on yhteiskunnallisen keskustelun näkyviä käynnistäjiä. Lemmikkikaupan tytöt on rankka ja sävähdyttävä puheenvuoro aiheesta, joka koskettaa jokaista."
www.suurikuu.fi

Olin kuullut tästä vuonna 2007 julkaistusta kirjasta paljon kehuja ja niiden perusteella mielsin sen lukemisen arvoiseksi kirjaksi. Suurin odotuksin ryhdyin tuumasta toimeen, mutta lukukokemus ei ollut lainkaan odotuksia vastaava.

Oliko tämä kirja kustantajan tilaustyö? Ajankohtaisesta aiheesta kenties? Alusta alkaen minulle välittyi vaikutelma, että tämä kirja ei kummunnut kirjailijan sielun syvyyksistä, vaan tämä on kirjoitettu ihan kirjoittamisen takia. Kysynnän takia?

Epäaitouden tunne kulki alusta loppuun lukemisen mukana, taisi olla kirjoittajalle täysin tuntematon aihepiiri, johon oli yrittänyt tökerösti lisätä kirosanojakin sinne sun tänne.

Ainoa, johon osasin jotenkin samaistua, oli äidin huoli kadonneesta tyttärestään. Se tuntui aidolta ja sydämellä kirjoitetulta. Siihenkin toki oli pitänyt laittaa äidin ammatiksi gynekologi ja sitä kautta pelkkää vaginaa ja seksiä. Hohhoijaa.

Yllätys yllätys: kirjan viimeiset yli 30 sivua käsittelivät seksiä ja prostituutiota historian valossa ja ihan viimeiset sivut olivat kiitoksia lukuisille ihmisille. Siltä tämä kirja tuntuikin, että sen kirjoittamiseen oli tarvittu runsaasti historiankirjoja sekä ulkopuolisia avustajia...

Tämä kirja oli suuri pettymys, aikaisemmin lukemistani Snellmanin kirjoista olen pitänyt, tästä kirjasta en tykännyt yhtään.

Parhaiten tämä kirja sopii uteliaille ja naiiveille teinitytöille varoitusoppaaksi.

Oili Forsman: Inkeriläistytön elämäkerta

2011-03-23T09:10:00.002+02:00

Tämän paksuhkon, pehmeäkantisen kirjan lukeminen, 360 sivua suhteellisen pientä pränttiä, vaati oman aikansa. Kuvat kirjassa ovat vaatimattomia ja ripoteltu sinne tänne. Kirja on kirjoitettu 2007 ja suunnattu kirjoittajan omille lapsille ja lastenlapsille muistoksi ja sen tuntuinen se onkin. Itsekin olen suunnitellut vastaavaa, mutta en ole saanut aikaiseksi muuta kuin lapsuusmuistot.

Tykkään ihmisten elämänkerroista, varsinkin tavallisten ihmisten. Vähissä ovat ne kuuluisien ja vaikutusvaltaisten ihmisten elämänkerrat, jotka olen lukenut. Ne ovat usein helppoja kohtaloita, liian siloiteltuja. Sen sijaan, kuten Veikko Lavi laulussaan sanoo "jokainen ihminen on laulun arvoinen", niin vieläkin enemmän jokainen ihminen on tarinan arvoinen! Tavallisen ihmisen tie on usein särmikkäämpi, vailla valintamahdollisuuksia, enemmän kuuluu kohtalon ääni niissä kuin missään muualla.

Tämänkin tytön tie alkaa silloisen Neuvostoliiton Inkerinmaalta vuonna 1928, päätyen Suomeen ja sitten aikanaan USAn kautta Kanadaan. Ihailla täytyy sen ajan ihmisten uutteruutta, joskin pakon sanelemaa sekä sitä voimaa, joka heistä kaikista kumpuaa. Siihen verrattuna nykypolvi on varsinaista pullamössökansaa, ei luonnollisestikaan omasta syystään, vaan siksi, että elämän olosuhteet eivät muuta ole vaatineet.

Kumpikohan on parempi tapa kasvaa aikuiseksi? Kumpi antaa enemmän eväitä elämälle?

Suomalainen Ol'ga Rytkönen eli myöhemmin Oili Forsman kasvaa vanhempiensa ainoana lapsena turvallisessa työläisperheessä, kunnes sota ja ihmisvaino puuttuvat elämänkulkuun. Kirjoittaja kertoo avoimen tuntuisesti ja hyvin kansanomaisesti, mutta sujuvasti elämänsä tapahtumista, jopa monia asioita sangen seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti, johtuen kaiketi juuri siitä, että kirja on tarkoitettu omille jälkeläisille dokumentiksi äidin elämästä.

Sen enempiä kirjan sisällöstä ja "juonen" paljastamisesta, suosittelen tätä kirjaa periaatteessa ihan kaikille, pullamössösukupolvellekin. Edellytyksenä on aito kiinnostus ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Nykyään kuulee usein nuorison sanovan ja siihen ilmeisesti myös uskovansa, että elämä on vain ja ainoastaan omia valintoja. Niinhän se ei ole. Kyllä elämä vetää jokaiselta joskus maton jalkojen alta, joillekin näitä itsestä riippumattomia elämänkolhuja tapahtuu useammin kuin toisille.

"Kohtalo määrää tien", kuten kirjan alaotsikko kuuluu.

Virginia Ironside: Oon voimissain

2011-02-25T14:25:00.001+02:00

"Kuusikymppisen Marie Sharpin ratkiriemukas päiväkirja on brittihuumoria parhaimmillaan."

Tämä pehmeäkantinen pokkarinkokoinen kirja on ajankohtainen suurille ikäluokille, jotka juuri ovat saavuttamassa eläkeiän. Minäkin suurin odotuksin tartuin tähän lukukokemukseen. Osittain jopa tykkäsin tästä kirjasta.

Vaikka olen kirjan kirjoittajan aikalainen, niin kulttuuriero on aikamoinen. Tämä Marie on viettänyt paljon railakkaampaa nuoruutta kuin minä tai moni muukaan suomalaistyttö. Maailmankatsomus tuntuu olevan monin paikoin sangen erilainen kuin minulla. Ja hänellä on jopa siivooja, miespuolinen! Se on harvinaista herkkua täällä meidän maassamme.

Kirjassa käsitellään huumeet arkisina ja jokapäiväisinä, toivottavasti se ei ole huomista Suomea se.

Kirjan kerronta on hauskaa, osasin samaistua monessa kohdissa tähän Marie-rouvaan. Tuntuu mukavalta, kun erilaisista taustoista huolimatta tietynikäisten ihmisten ajatusmaailma on kuitenkin niin samankaltainen.

Yksi asia tässä kirjassa häiritsee. Se on tuo "ratkiriemukas". Nimenomaan se "ratki". Niissä kohdin huumori tuntui haetulta, keksityltä, väkinäiseltä. Ei hyvä. Mieleeni tuli heti toinen ikääntyvistä naisista kertova kirja eli Hilmanpäivät. Se sortui myös tuohon ratkiriemukkaaseen. Tekohauska latistaa ainakin minun lukukokemustani, se tuntuu niin halvalta, huonolta ja lukijan kosiskelulta ja myös aliarvostuksesta.

Tämä oli silti kaikenkaikkiaan ihan hyvä kirja, avoimesti monia arkaluontoisiakin asioita ja tunteita käsittelevä. Se tuskin jaksaa kiinnostaa nuorempia lukijoita eli kohderyhmä on juuri tuo mummoutuva naisväki eli kuusikymppiset.

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset

2011-01-22T10:03:00.003+02:00

Pitkästä aikaa taas yksi luettu kirja! Tämä osuu sopivasti tammikuulle, toivon, että ehdin lukea joka kuukaudelle edes yhden kirjan...

Olen lukenut paljon Kiinasta kertovia kirjoja, mutta tämä oli ensimmäinen, joka kertoo nykyajan Kiinasta. On kännykät ja tietokoneet ja ihmiset matkustelevat vapaasti ympäri maailmaa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2009 ja tapahtumat ovat 2000-luvulta.

Kirja on tosikertomus, kirjailijan äiti on kuolemaisillaan ja tytär lähtee äitinsä luokse. Kuitenkin äiti ehtii kuolla ennen kuin tytär ehtii perille. Koko perhe on koolla, kaikki 6 lasta, nuorinkin eli tämä kirjailija on jo yli 40 vuotias.
Kiinalaisen hautajaisperinteen seuraaminen on mielenkiintoista, tapahtuma kestää kolme päivää. Niinä kolmena päivänä sisarukset käyvät tuntojaan läpi, muistelevat menneitä, riitelevät.

Nuorin tytär aloittaa selvittämään äitinsä ja samalla omaa menneisyyttään. Sieltä pulpahtaa päivänvaloon kaikenlaista, muistot Maon ajoilta, kulttuurivallankumouksen kauhut, ihmisten pahansuopuutta. Tyttären itsesyytökset äitinsä laiminlyönnistä, vaikeat ihmissuhteet, elämän raadollisuus ja elämän loputon kauneus. Kaikki tapahtuu kolmen päivän sisällä.

Paikka paikoin kirjan saattoi kokea tylsäksi. Siinä kerrotaan ihmisten välisiä tapahtumia ja jos kiinnostus ei sellaiseen riitä, niin kannattaa silti olla sisukas ja lukea kiltisti joka sivu. Kirja on antoisa, avoin kokemus kokonaisuudessaan. Suosittelen, jos olet kiinnostunut nykypäivän kiinalaisuudesta ja/tai ihmissuhteiden monisäikeisyydestä.

Rauhallista Joulua!

2010-12-21T14:55:00.005+02:00

KUN JOULU ON

Kun maas on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon,

kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton,

käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat,

vain laulu kaikuvi lasten suista, ja silmät riemusta hehkuvat,

ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on, kun joulu on.

On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa,

vaan seimi pahnat ja tähti yllä ne silmiin kalleina kangastaa;

siks' mieli hellä on kristityllä, kun joulu on, kun joulu on.

PS. Erinäisistä syistä johtuen en ole viime aikoina ehtinyt lukea paljonkaan, toivottavasti uusi vuosi tuo enemmän omaa aikaa...

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin

2010-10-29T22:59:00.009+03:00

Tämän kirjan Mazzarella on kirjoittanut vuonna 1992. Kirja poikkeaa aiemmin lukemistani saman kirjailijan kirjoista, sen tyyli on tyystin erilainen, mutta niin on aihekin. Tämä on päiväkirjan muotoon kirjoitettu, koskettava, herkkä kirja.
Aihe on hyvin henkilökohtainen, kertomus syöpää sairastavan äidin kuolemasta. Se koskettaa meitä kaikkia ihmisiä, tavalla tai toisella, jokaisella meistä on tai on ollut äiti. Jokainen meistä menettää äitinsä joskus, eri tavalla, jokaisen kuolevan tarina on erilainen, hänen omansa.

Mazzarellalla on ollut onni omistaa viisas ja elämää ymmärtävä äiti. Ihailtavan avoin kertomus kuolemisesta, elämänmyönteinen äiti, rakastavat ja läheiset välit omaisiin ja ystäviin, voiko elämäntilanne kuoleman lähestyessä olla tätä kauniimpi? Arvokkaat keskustelut kuolemasta, hautauksesta, surusta ja tunteista ovat olleet mahdollisia. Onko se useinkaan näin, kun ihminen kuolee? Moni temmataan yhtäkkisesti pois elämästä, mutta kuinka vaikeaa onkaan keskustella kuolemasta kuolevan kanssa, vaikka olisi aikaa ja mahdollisuus!

Kirjassa pohditaan myös suomalaista sairaanhoitoa, sen hyviä ja huonoja puolia. Eriarvoisuus hoidon saamisessa nousee myös teemaksi. Kuoleva ihminen ilman toimivaa taustajoukkoa saattaa jäädä paitsi parhaasta mahdollisesta hoidosta. Surullinen huomio.

En tiedä, kuinka antava tämä kirja on nuoremmille lukijoille, joilla ei ole edes odotettavissa oman äidin menettämistä. Sen sijaan heille, jotka ovat kokeneet saman, on tästä kirjasta runsaasti lohtua, lukijalla on mahdollisuus käydä vielä kertaalleen oman äitinsä kuolemaa läpi, kenties huomata kokeneensa samoja tunteita kuin jäljelle jäävät omaiset tässä kertomuksessa. Itkeä vielä kerran ne itkemättömäksi jääneet itkut. Ehkä suurin osa huomaa omassa elämässään asioiden sujuneen aivan toisin. Surullisemmin. Kuolema kun voi olla iloisempikin asia, kuten lähtö "juhlista kotiin". Surusta huolimatta.

Kaunis kirja, kaunis kertomus kauniista kuolemasta. Suosittelen.
Jokainen meistä lähtee vuorollaan juhlista kotiin.

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano

2010-10-22T14:15:00.001+03:00

Taas olin lukemassa Mazzarellaa, minulla on oikea Mazzarella-buumi menossa. Seuraavakin kirja on samalta kirjailijalta...
Tämä kirja on Mazzarellan varhaisempaa tuotantoa, vuodelta 1985 ja siitä huolimatta täysipainoista mazzarellaa.

Kirjailijan tyyli ei ole jokaisen makuun, mutta minua se miellyttää. Tarinoiva tapa kertoa, itselleni tulee tunne, että olen läsnä ja koen niitä samoja asioita siinä sivussa.

Kuinka erilaisessa ympäristössä onkaan Merete Mazzarella saanut kasvaa verrattuna vaikkapa minuun! Kansainvälisessä diplomaattiperheessä, käyden koulua useissa eri maissa, tutustuen monenlaisiin kulttureihin ja ns. hienoihin piireihin. Todella mielenkiintoista ja avartavaa!

Arvatenkin suosittelen tätäkin kirjaa, vaikkapa maistiaisiksi Mazzarellan kirjoista, ties vaikka jäisit koukkuun!

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan

2010-09-07T13:34:00.003+03:00

- eläkkeellä olemisen taidosta

Tässäpä taas kirja minun mieleeni. Pidän kirjailijan tavasta kirjoittaa, se on kuin jutustelua tuttavan kanssa. Hauskaa jutustelua. Lukija on kuuntelijan roolissa, mitä nyt välillä nyökkäilee myötäilemisen merkiksi.

Teksti "elää, rönsyilee, avartaa aikaa ja paikkaa", käyttääkseni kirjasta löytämääni lausetta, jossa se oli kylläkin aivan toisessa asiayhteydessä. Niinhän keskusteluissakin juttu kulkee, välillä poiketaan varsinaisesta aiheesta, palataan takaisin jatkamaan aloitettua teemaa. Kirjailijan käyttämä kieli on arkikieltä, sitä on helppo tavallisen tallaajankin lukea. Asiat kulkevat lähellä lukijaa, välillä loitontuen ja taas palaten.

Pidän erityisesti niistä helmistä, joita kirjailija tarjoilee lukemistaan kirjoista, niistä, joita en kuuna päivänä tule itse lukeneeksi. Jäisin kyllä paljosta paitsi ilman näitä poimittuja ajatuksia.
Ajattelemisen aihetta sain mm. siitä, että entisajan ihminen tapasi elämänsä aikana noin tuhat ihmistä. Jokainen tapaaminen oli merkityksellinen, koska näitä tapaamisia oli niin vähän.
Nykyihminen "tapaa" jo päivittäin ehkä tuhansia ihmisiä, ihmisiä ilman merkitystä, ei niitä voi edes sanoa tapaamisiksi. Muut ihmiset ovat nykyihmiselle vähemmän merkityksellisiä, kasvottomia, samantekeviä, massaa. Se kuvaa melko totuudenmukaisesti nykypäivää. Ei tällainenkaan olisi mieleeni tullut, ellei kirjassa tuota lausetta olisi tarjoiltu.

Jos mahdollista, niin kirja paranee loppua kohti. Tykkäsin tästä kirjasta.
‎"omnia mirari etiam tritissima"

Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan

2010-08-30T20:26:00.007+03:00

Tämä kirja on ilmestynyt vuonna 2001 eli aika tuoretta tarinaa. Kirja kertoo venäjänsuomalaisista, miten he ovat kokeneet elämänsä Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä, kuka on halunnut palata Suomeen ja kuka on sielultaan venäläistynyt.

Monen haastatellun vanhemmat tai jopa jo isovanhemmat ovat muuttaneet työläisten paratiisiin paremman elämän toivossa ja kommunistisen aatteen siivittämänä. Sitten se tavallinen "kansanvihollisen" kohtalo eli perheistä on viety isät joko työleireille tai suoraan teloitettavaksi.
On jotenkin uskomatonta ja myös erityisen traagista, että suomalaisia on lähtenyt Pohjois-Amerikasta ja Kanadasta saakka aatteen perässä Venäjälle, usein suoraan surmansuuhun.
Käsittämätöntä, että juuri nämä kommunistisen aatteen uskollisimmat kannattajat ovat joutuneet kansanvihollisiksi uudessa asuinmaassaan syntyperänsä takia. Julmaa aikaa se on ollut!

Moni haastateltu, joka on ikänsä Venäjällä asunut, on oppinut rakastamaan tätä isänmaanaan, kiintynyt kotipaikkaansa ja sikäli onnistunut saamaan onnellisen elämän kaiken puutteen keskellä. Sydämessä on siinä ohessa sykkinyt silti suomalainen sydän.

Poliitikko Erkki Tuomioja käsittelee blogissaan tätä kirjaa ja sen ajan tapahtumia laajemmin ja eri näkökulmasta.

Ben MacIntyre: Herrakansa viidakossa

2010-08-21T11:42:00.009+03:00

"Elizabeth Nietzsche purjehti vuonna 1886 Saksasta Paraguayhin mukanaan joukko sinisilmäisiä ja vaaleatukkaisia keskieurooppalaisia. Hän perusti viidakkoon miehensä kanssa arjalaisen siirtokunnan, Nueva Germanian.
Sata vuotta myöhemmin englantilainen toimittaja matkusti Paraguayhin ja löysi ensimmäisten siirtolaisten jälkeläiset, jotka yhä elävät kartoittamattomasa viidakossa uskollisina perustajiensa aatteille."

Tässäpä kirja, joka ei alkuunkaan vastannut minun odotuksiani! Olin jo ihan nääntyä sen lukemiseen!

Kirjassa on sivuja 337, tekstin koossa on pihtailtu eli oli pientä tekstiä ja sivulta 291 alkaa se, mitä odotin ja päättyy sivulla 312. En silti tiedä, mitä niille jälkeläisille oikeastaan kuului. Mikä pettymys ja ajan tuhlaus!

Kirja kertoo Wagnerista, Nietzschestä ja muista aikalaisista, minua he valitettavasti eivät kiinnostaneet erityisemmin. Itseäni fiksummat lukijat todennäköisesti tykkäävät tästä kirjasta. Olihan se hyvin kirjoitettu ja historialliset kuvaukset vaikuttivat mielenkiintoisilta, jos olisin ollut niistä kiinnostunut.

Odotukseni olivat ilmeisen väärät ja mielestäni kirjaa myös mainostettiin väärin. Minua olisi kiinnostanut ne arjalaisten jälkeläiset ja heidän elämänkohtalonsa. Kuvatkin olisivat saaneet olla isompia ja värikkäitä.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

2010-08-09T20:46:00.007+03:00

"Kirja siitä minkälaisena kirjoittajan sukupolvi isovanhemmuuden kokee, siitä millaista on, kun on lapsenlapsia tai kun niitä ei ole eikä tule, siitä millaista on, kun lapsenlapset asuvat kaukana, kirja siitä millaista on, kun ei ole halunnut lapsia mutta haluaisikin lapsenlapsia. Kirja isovanhemmuuden monista sävyistä mutta myös omasta lapsenlapsena olosta kauan sitten. Lämmin, humoristinen mutta myös rankka ja kaihoisa teos ajan kulusta ja arvostusten muutoksesta."

Tämä olikin kiva kirja! Tykkäsin kovin.

Kirjoittajan aikalaisena osasin mainiosti jakaa hänen maailmankatsomuksensa. Lapsuutemme ovat olleet lähes samalla vuosikymmenenä, joten tunnen senaikaisen maailman ja sen ajan arvot, jolloin itse vartuimme.

Kirja on kirjoitettu avoimin mielin, rohkeasti, itsensä likoon laittamalla. Se onkin edellytys hyvälle kirjalle. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu etäisen pinnallisesti, päästämättä lukijaa pintaa syvemmälle, yleispätevin lausein, niin eipä olisi lopputulos ollut kummoinenkaan.

Kirja päästi lukijan kurkistamaan myös amerikkalaiseen arvomaailmaan, joka on leviämässä meillekin. Surullista, jos sanahelinä korvaa sanojen todellisen sisällön.

Suosittelen kirjaa kaikille isovanhemmille, iästä riippumatta sekä aikuisille, perhettä perustaville "lapsille".

Pentti Maljanen: Pääsin irti mormoneista

2010-07-29T20:57:00.003+03:00

Tämä oli nopeasti luettu kirja. Hauskasti kirjoitettu, taisi olla lupsakka savolainen tuo kirjoittaja.
Kirja on kirjoitettu jo 1980-luvun alussa, joten 30 vuodessa on varmaan jo mormoonien raamatun "ilmoituksia" ehditty muuttaa modernimmiksi ja enemmän nykymaailmaa vastaaviksi.

Mielenkiintoinen kirja. Sai minutkin etsimään lisää tietoa tästä "uskonnosta". Suomessa MAP eli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on rekisteröity uskonnollisena yhdyskuntana ja USA:ssa liikeyrityksenä. Aika erikoista kyllä, kuten moni muukin seikka, joista kirja kertoi.

Nimestään huolimatta kirja ei ollut mikään mormoonien parjauskirja, vaan siinä kiiteltiin myös niitä hyviä asioita, joita tämä kirkko tarjoaa, mm. terveitä elämäntapoja.

Suvi Ahola: Iljan äidiksi

2010-07-24T17:55:00.005+03:00

Tämä kirja kertoo 4 vuotiaan vammaisen venäläispojan adoption ensimmäisestä vuodesta. Lapsi adoptoitiin ns. julkkisperheeseen, jossa oli jo kaksi biologista lasta.

Kirja herätti minussa sangen ristiriitaisia tunteita. Kirjoittajan eli adoptioäidin tunteet ja aatokset tulivat erittäin rehellisesti esille. Hyvää niissä oli se, että eipä tule kenellekään liian ruusuinen kuva adoptiosta. Itseäni suorastaan kammoksutti äidin ajatuksissa velloneet aggressiot: lapsen huuto lakkaisi, jos lapsen paiskaisi olohuoneen seinään sekä voisin halutessani katkoa kaikki vauvan sormet ja ne napsahtelisivat käsissäni kuin kymmenen tulitikkua. Jälkimmäinen ajatus jopa rauhoitti äitiä...

Heräsi kysymyksiä. Miksi tämä adoptio oikeastaan tapahtui, pitikö kokea vain jotain uutta? Miksi äidillä oli tapana esitellä tämä uusi lapsensa vieraille ihmisille adoptiolapsena? Eikö adoptointi tarkoita "ottaa omakseen"? Häpesikö hän jotenkin alitajuisesti lapsen vammaisuutta?
Lapsesta kerrotaan tässä kirjassa hänen oikeilla nimillään. Miksi äiti silti kertoo kaikkien luettavaksi adoptiolapsensa henkilökohtaiset asiat, sairaudet, biologisen taustan yms? Onkohan pojan mukava tietää aikuisena, että kaikki hänen intiimeimmätkin asiansa ovat julkisia? Olisiko hän kertonut yhtä avoimesti biologisten lastensa asioista?

Minulle jäi vaikutelma, että tässä perheessä on omat lapset ja adoptiolapsi. Teen ehkä vääryyttä todellisuudelle, mutta kirjasta jäi päällimmäiseksi sangen negatiivinen kuva.

Inkeri Sava - Helena Miettinen: Liljan kuva kutsuu

2010-07-17T10:41:00.006+03:00

Mielenkiintoinen kirja, tavallisuudesta poikkeava lähestymistapa inkeriläisyyteen ja omien juurien tutkailuun.
Kannen koskettava kuva oli minulle hiukan liian synkkä, olisin oikeastaan toivonut, että kannessa olisi ollut erilainen kuva.

Kahden nuoren inkeriläistytön pako Suomeen vuonna 1929 on lähtökohta kirjan tapahtumille. Niin erilaiset kuin olivat nämä kaksi sisarusta, aivan yhtä erilaisen vaikutelman sain myös heidän tyttäristään, jotka yhdessä tämän kirjan kirjoittivat.

Kirja on koottu serkusten välisestä kirjeenvaihdosta. Mitä pidemmälle luin, sitä kiinnostavammaksi kirja tuli. Oli mielenkiintoista kohdata serkusten erilainen, kuitenkin toisiaan täydentävä tapa suhtautua äitiensä menneisyyden penkomiseen.
Löysin itseänikin näistä kirjeistä, jopa paikkapaikoin samanlaisia elämänkokemuksia ja ajatuksenjuoksuja.
Kirjeiden kieli oli kirjoittajista johtuen vaihtelevaa, erilaista, suorasukaista ja jopa ronskin humorististakin, minun mielestäni se toi aitoutta tekstiin. Jossain arvostelussa oli kirjan kieltä moitittu paikoin tärkeleväksi, minä en kokenut niin.

Itselläni ei ole inkeriläisyydestä paljonkaan tietoa. Tämä kirja sai minut etsimään lisää tiedonmurusia tuosta Inkerinmaasta. Mukava yllätys olikin kirjan lopusta löytyvä kattava informaatio.
Tämä kirja ei ole varmaan jokaisen lukijan mieleen. Sen verran erikoinen se oli.

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina

2010-07-08T11:38:00.007+03:00

Leevi K. Laitisen tarina

'Leevi annettiin 4-vuotiaana kartanolaisiksi kutsuttujen uskonlahkolaisten kasvatettavaksi. Lahkon tärkein uskonteema tarkoitti seksuaalisuudesta pidättäytymistä, myös avioliitossa. Avioliitto oli liikkeen opetuksen mukaan "laillistettua huoruutta", huoruuden pahinta lajia.
Pienestä Leevistä koulittiin hurmosliikkeen nuorin lapsisaarnaaja. Elämä lahkon piirissä oli helvettiä. Leeviä piestiin usean aikuisen voimin, häntä syytettiin huoraamisesta, ja hän joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.'

Mikä saa ns. normaalin ihmisen liittymään lahkoon? Vielä enemmän ihmetyttää, jos lahkon koko toiminta on järjen vastaista, onko aivopesu todellakin mahdollista?

Onneksi tämän kirjan päähenkilö Leevi on ollut älykäs ja psyykeltään vahva lapsi, muuten hän ei olisi selviytynyt tästä uskonlahkon tuhoamasta lapsuudestaan.

"Elätte sulutonta elämää synnin himoissa, jos ette te pelkeleet tee parannusta, niin joudutte helvettiin"

Näin saarnasi pieni 4-5 vuotias Leevi-poika hurmoshenkisisssä lahkon järjestämissä tilaisuuksissa.

Kirja on koskettavaa luettavaa, kuin pahaa satua olisi lukenut. Käsittämätöntä, kuinka lapsen omat vanhemmat suostuivat lahkon vaatimuksiin. Kuinka sairas on ihmisen mieli, ns. tavallisenkin ihmisen?
Leevi ei ollut ainoa lahkon kynsiin joutunut lapsi, Leevi ja sisarensa Saara ovat vain ainoat, jotka ovat siitä kirjan muodossa kertoneet.

YLE:n Elävä Arkisto on tallentanut tähän liittyvät televisiohaastattelut. Löytyvät nimellä "Elämä lahkon vankina".

Inna Latiseva: Ryssänä Suomessa

2010-06-30T18:11:00.005+03:00

- vieras väärästä maasta

Todella vastenmielinen kirja.

Alusta loppuun asti kirjoittajan ehtymätön omakehu ja kaikkien suomalaisten jatkuva moittiminen alkoi ällöttämään. Meitä on täällä moneen junaan, aivan kuten kaikissa muissakin maissa, mutta jos yleistäisin kokonaisen kansan tämän kirjoittajan perusteella, pitäisin kaikkia venäläisiä hyvin epämiellyttävinä ihmisinä. Siis jos.

Ei suomalaisiakaan Neuvostoliitossa Stalinin aikaan kovin avosylin vastaanotettu, työleirille tuomittiin vuosikymmeniksi tai teloitettiin samantien.

Tämä erinomainen nainen odotti varmaan koko Suomen kansan huutavan hurraata hänen saapuessaan Suomen kamaralle. Kokonaiset 16 vuotta hän kuitenkin viihtyi tässä kauheassa maassa. Koko aikana ei hän eikä lapsensakaan saanut yhtään ystävää. Kyllä me suomalaiset olemme kamalia ihmisiä.
Ainakin kirjoittajan mielestä.

'Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.'

Ani Pachen : Surusta kasvoi vuori

2010-06-26T11:12:00.009+03:00

(Kirjan on koonnut Adelaide Donnelley)

Kirja Tiibetistä.
Luin kirjaa suurella kunnioituksella tätä rohkeaa naista kohtaan. Hän oli oman tiensä kulkija miesten maailmassa. Tämä on juuri oikea kirja Tiibetistä ja sen kulttuurista kiinnostuneille lukijoille.
Itselleni yllättävää on ollut viime aikoina ja myöskin tämän kirjan tiimoilta se, että näitä kauheita ihmisloukkauksia on tapahtunut lähimenneisyydessämme. Varmasti tapahtuu myös tänä päivänä, mm. Pohjois-Koreassa. Periaatteessa milloin tahansa tämä kaikki voi tapahtua meille jokaiselle.

'Ani Pachen oli nunna ja vastarintaliikkeen johtaja, joka tarttui aseisiin puolustaakseen isänmaataan ja vietti 21 vuotta kiinalaisten vankina. Hän muutti vapauduttuaan Dharamsalamiin Intiaan, ja osallistui Tiibetin vapauttamisen puolesta järjestettäviin mielenosoituksiin.
Hän kuoli 69 vuotiaana vuonna 2002.'

Kertomus oli hyvin avoimesti ja kaunistelematta kirjoitettu. Se herätti monenlaisia tunteita, suuttumusta, vihaa, sääliä ja kunnioitusta.
Ihminen on se hyvin ja pahin kaikista elävistä olennoista.

Elna Schdanoff & Christian Sundgren: Kirje Siperiasta

2010-06-13T16:32:00.007+03:00

Taas tuli luettua yksi kirja lisää Stalinin kauhutöistä, Siperian pakkoleiriltä. Niin samanlainen tarina kuin lukemattomat muut, mutta kuitenkin niin erilainen.
Jokaisen ihmisen tarina, vaikka olisivat kaikki olleet samalla pakkotyöleirillä samaan aikaan, on aivan erilainen. Ei ole kahta samanlaista. Jokaisella on omat lähtökohtansa, omat resurssinsa selvitä ja omat onnenhetkensä kaiken kauheuden keskellä.

Tämän kirjan päähenkilö on poikkeuksellinen nainen. Hän kuuluu ns. yhteiskunnan kermaan, elää jo viime vuosisadan alussa hyvin kansainvälistä ja vaurasta elämää. Hänen perheensä on asunut Tamminiemessä jo silloin, kun se ei vielä ollut Suomen tasavallan presidenttien virka-asunto. Hän vietti lomia Mustanmeren rannoilla, hänen elämänsä oli mallillaan. Siitä huolimatta hänet vangitaan ja hänen perheensä hajotetaan. Vapauduttuaan päähenkilö ei valitettavasti löydä enää paikkaansa, vaan viettää elämänsä viimeiset vuosikymmenet eri sukulaistensa kodeissa.
Lukemisen arvoinen selviytymistarina.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot

2010-06-05T09:59:00.009+03:00

"Kyseessä on arvokas mutta erityisen kipeä kirja juuri siksi, että kuvatunkaltaisia kauheuksia tapahtuu Pohjois-Koreassa edelleen. Kang Chol-hwan teki maailmalle palveluksen työstämällä karmivat kokemuksensa kirjaksi. Hän ja muut pohjoiskorealaiset ansaitsisivat, että maailmalla kirja luetaan. Äärimmäisen tärkeä. HS"

Tämä olikin ensimmäinen lukemani kirja tämän päivän Pohjois-Koreasta. Eipä sieltä käsin moni pääse kertomaan mitään, taitaa olla koko maa yhtä vankileiriä. Aivan uskomatonta, että nykypäivänä ihmiset joutuvat monessa muussakin maassa, mutta varsinkin Pohjois-Koreassa, elämään nälkäkuoleman ja totaalisen diktatuurin keskellä, tietämättä mitään muusta maailmasta.

Eikä muu maailma tee sen hyväksi mitään!

Onneksi tämä nuori mies onnistui pakenemaan maasta vankeutensa jälkeen ja kertomaan kokemuksistaan.

Itselle tulee oikein paha olo ajatellessa, kuinka me täällä ns. "lottovoittajina" elämme "lintukodossamme". Siitä huolimatta liian moni on tähän meidän elämäämme tyytymätön. Mitenkä olisi, ottaisivatko nuo pohjois-korealaiset näitä tyytymättömiä suomalaisia elämysleirille sinne jonnekin? Vaikkapa ensi alkuun 10 vuodeksi.

Apitz, Bruno : Alastomana susien parissa

2010-06-01T17:42:00.007+03:00

Luin tämän kirjan jo 1960-luvulla, koululaisena. Se oli ensimmäinen lukemani kirja, joka kertoi natsien kauhutöistä.
Kirjan kertomuksessa pieni lapsi onnistutaan salakuljettamaan keskitysleirillä turvaan, muussa tapauksessa lapsi olisi päätynyt kaasutettavaksi ja polttouuniin. Kertomus on tietenkin liikuttava ja kauhistuttava. Kirjailija itse oli ollut keskitysleirillä vankina, joten osasi kirjoittaa omasta kokemuksestaan.
Kirjasta on myös tehty elokuva vuonna 1963, Pääosassa mm. Armin-Mueller Stahl.

Yllätyksekseni sain selville, että kirja on edelleenkin tilattavissa kirjaston varastosta. Taidanpa tilata ja lukea uudestaan!

Heinrich Harrer: Seitsemän vuotta Tiibetissä

2010-05-26T19:25:00.000+03:00

Tämäpä oli mukaansa tempaava kirja! Aivan kuin itsekin olisin ollut ylittämässä noita suuria vuoristoja talvipakkasessa lumessa kahlaten.
Kirjan tapahtumat ovat vuosilta 1944-1951. Kuinka kävikään sääliksi se mukana oleva koira, jonka tehtävä oli lämmittää vaeltajaa öisin. Se ressukka joutui tyytymään ulosteiden syömiseen, kun mitään muuta ei enää ollut. Koira sitten itse päätti jäädä erääseen kylään ja olla seuraamatta enää isäntäänsä, se oli onnellinen valinta koiralta.

Kirja kertoo lumoavalla tavalla itse matkan ja myös Tiibetissä vietetyt vuodet. Lukija pääsee kurkistamaan Dalai Laman suurelle maailmalle vielä tuntematonta elämää.
Fantastinen kirja!

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, pääosassa Brad Pitt. Elokuva oli kurja versio tästä hienosta kirjasta. Ainoa hyvä siinä oli päästä näkemään tapahtumapaikkoja ja Tiibetin jylhää kauneutta.

Johannes Togi: Tuomittu pykälän 58 mukaan

2010-05-25T19:30:00.006+03:00

Tämä pieni pokkari piti paljon sisällään. Aluksi en meinannut päästä sisään tähän kertomukseen, mutta sitten sisältö vei mukaansa.

Taas kerran uskomaton elämäntarina, karmea todistus ihmisen silmittömästä julmuudesta toista kohtaan. Uskomatonta myös se, että meiltä käsin lähes käden ulottuvilla on lähimenneisyydessä hallinnut kaksi miestä, joiden päämääränä on ollut ihmisten tuhoaminen. Hitlerin metoodi oli tappaa ihmisiä kaasulla, Stalinilla oli sen sijaan maata tarpeeksi voidakseen lähettää ihmisiä kauas kitumaan ja kuolemaan kylmään ja nälkään.
Täältä meidän "lintukodosta" päätyi moni sinne Siperian vankileirille, emme siis ole yhtään sen parempia kansana kuin nuo muutkaan.

Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan

2010-05-09T12:40:00.008+03:00

"Vuonna 1941 viisi neuvostosotilasta murtautuu latvialaisperheen kotiin ja pidättää 14-vuotiaan Ligitan sekä hänen vanhempansa. Heidät sullotaan 15 000 kohtalotoverin kanssa junaan, jonka määränpää on Siperia. Yhtäkkiä nuoren tytön juhlien, poikien ja kauniiden vaatteiden täyttämästä arjesta on vain muistot jäljellä. Latvian entinen EU-komissaari Sandra Kalniete on jäljittänyt sukulaistensa kauhistuttavat kohtalot arkistoista, asiakirjoista ja yksityislähteistä. Teoksessaan hän paljastaa inhimllisen kärsimyksen historian kylmien faktatietojen takaa. Niin Kalnieten isän- kuin äidinpuoleinen suku joutui Stalinin sortokoneiston kohteeksi ja karkotetuksi kuolemanleireille. Painajainen päättyi vasta 1957, kun Uralin tuolla puolen syntynyt Sandra ja hänen vanhempansa pääsivät palaamaan Latviaan."

Alkuun kirja tuntui sekavalta, oli vaikea mieltää kuka kukin on, onneksi alkulehdillä oli sukutaulu. Kirjassa on myös kronologinen tapahtumaluettelo, runsaasti viitteitä ja lähteitä.
Kertomuksen myötä selostettiin sen ajan poliittisia tapahtumia, ne olivat sangen hyödyllisiä, niistä muodostui runko kaikelle muulle.

Alkuvaikeuksien jälkeen kirja alkoi viehättämään. Uskomattoman ihana kirja kaikesta kauheudestaan huolimatta. Kerronta on selkeää, historiankirjamaista, valokuvia on paljon.

En ollut aikaisemmin lukenut mitään Latviaan liittyvää, tämän kirjan ansiosta opin paljon uutta. Opin mm. että meille suomalaisille olisi voinut käydä samalla tavalla kuin Baltian maille. Tulevaisuudessa saattaa poliittisten tapahtumien myötä mikä tahansa kansa yllättäen joutua samankaltaiseen asemaan...
Kyllä me suomalaiset olemme olleet onnekkaita, että olemme saaneet säilyttää itsenäisyytemme!

Suosittelen, mielenkiintoinen lukukokemus!

Tuula Vainikainen: Äidit ja aikuiset tyttäret - matkalla ymmärrykseen

2010-05-06T13:05:00.006+03:00

Ostin tämän kirjan tyttärelleni lahjaksi lukematta sitä ensin itse. Niin sanotusti sika säkissä.

Nyt hain sen kirjastosta ja luin läpi.
Ihan hyvä kirja aiheesta kiinnostuneille. Kuten nimikin sanoo, se käsittelee äitien ja tytärten välisiä suhteita, vanhan äidin kohtaamista, hoitamista, äidin kuolemaa.

Suosittelen jokaiselle suurten ikäluokkien ihmiselle, äiti-tytär-suhdettaan pohtivalle sekä heille, joilla on ikääntyvä äiti.

Anja Kauranen (nyk. Snellman): Ihon aika

2010-05-04T19:39:00.011+03:00

Luin tämän kirjan toistamiseen, edellinen kerta oli sen juuri ilmestyttyä eli vuonna 1993. Juuri sopivan pitkä aika lukaista kirja uudestaan.

Suosittelen kaikille, varsinkin heille, jotka
* huolehtivat omista vanhemmistaan
* pohtivat omaa äiti-lapsi suhdettaan
* saattohoitavat vanhempiaan
* ovat juuri menettäneet iäkkään vanhempansa
* suurille ikäluokille, eläkeikäisille

Seppälä, Olli & Seppälä, Ullamaija: Se oli ihme

2010-05-03T20:42:00.008+03:00

Tämän kirjan lukaisin äskettäin. Eipä ollut kovin moinen kirja. Kirjassa kertoivat haastatellut ihmiset omista ihmeistään. Aiheesta olisi saanut kyllä paljon paremmankin. Mikä lie saattanut markkinoille tämän, mielestäni jotenkin hölmösti kirjoitetun kirjasen näinkin hienosta aiheesta? En tykännyt, vaikka luin tietenkin loppuun asti. Aihe olisi kiinnostanut, mutta kirja oli pettymys.

Vigdis Rabben: Pidä minusta kiinni

2010-05-03T20:35:00.006+03:00

Pieni kirja koulupojan taistelusta aidsia vastaan, tapahtumapaikka Norja. Perheen tasapainoilua sairaan lapsen ja terveempien sisarusten välillä. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, jolloin AIDS oli vielä salattu sairaus. Surullista tarinaa.

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

2010-05-03T20:28:00.005+03:00

Pieni kirja, pienestä pojasta, vain 190 sivua. Koskettava, raadollinen, ahdistavan konkreettinen. Antaa käsityksen sairaanhoidosta ja sen moni-ilmeisyydestä sekä ihmisen avuttomuudesta tapahtumien keskipisteessä. Tapahtumapaikka Helsinki.

Kirjaan on ilmestynyt jatko-osakin, "Jäähyväisten jälkeen".

Yasushi Inoue: Äitini tarina

2010-05-03T20:15:00.013+03:00

Mielenkiintoisen kertovasti kirjoitettu pieni kirja. Pidin nimenomaan tavasta, miten kertomus soljuu eteenpäin. Kauniin realistinen, lämminhenkinen kirja vanhenevasta, muistinsa menettävästä äidistä poikansa kertomana.

"Realistinen ja samalla herkän lyyrinen kuvaus vanhenemisesta, väkevä matka ihmisen sisimpään." sanovat kirjallisuusasiantuntijat.

Oksi-Walter, Roos, Viertola-Cavallari : Monikulttuurinen perhe

2010-05-03T20:06:00.007+03:00

Aika uusi kirja. Tuskin kiinnostaa suurta yleisöä, mutta on ihan erinomaisen hyvä opas, jos elää tai aikoo elää monikulttuurisessa avioliitossa. Myös jos tuttavapiiriin kuuluu maahanmuuttajia, niin silloinkin tästä kirjasesta on paljon hyötyä.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

2010-05-03T20:02:00.003+03:00

Kaikessa surullisuudessaan silti hauska kirja. Mielenkiinto pysyy koko ajan vireänä, elämää katsastetaan monesta vinkkelistä, osasin samaistua monessakin kohdassa kirjoittajan tunnelmiin. Tarinaa ei ole venytetty yhtään, vaan siinä on kaikki olennainen. Suosittelen.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

2010-05-02T15:40:00.005+03:00

"Perhe elää aarniometsän keskellä Fayu-heimon parissa, jonka keskuudessa kannibalismi ja raakuus ovat arkipäivää. ."

Mukaansatempaava kirja! Kertoo 1980-luvulla viidakossa Länsi-Papualla elävästä perheestä, pääosassa silloin 5 vuotias tytär. Elämä kaukana sivilisaatiosta opettaa luonnonläheistä suhtautumista, mutta aikuisena "ihmisten ilmoille" muuttaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voinut odottaa. Paluu takaisin aarniometsään ei myöskään tuntunut enää oikealta valinnalta.
Tähän kirjaan on olemassa myös jatko-osa "Paluu viidakkoon".

Saara Kesävuori : Hyvä isä

2010-05-02T15:15:00.006+03:00

"Helenan isä muistaa Bogartin liituraitapuvun kuosin ja John Waynen kuolemattomat lauseet, muttei sitä miksi hänen hotellissaan on huono palvelu. Optikkoliikkeessä työskentelevä Helena, kahden teinipojan äiti, on vuorotteluvapaalla ilman suuria suunnitelmia, kun hänen on hyväksyttävä, että isän terveydentilalle löytyy tautiluokitus..."

Suurin odotuksin aloin lukea tätä kirjaa.
Pitkäveteinen, sekava, ei vastannut kirjan nimen antamaa kuvaa sisällöstä, uskottavuuden puute vaivasi myös tekstiä. Halusin olla sisukas ja lukea silti koko kirjan loppuun asti, jos vaikka huipentuisi ja avautuisi minulle edes viime sivuilla.
No, luin puoleen väliin, sitten luovutin.

Raija-Liisa Mäkelä: Minä, muilutetun tytär

2010-05-02T14:56:00.009+03:00

"Koskettavat muistelmat kattavat perheen vaiheet vuodesta 1930 vuoteen 1990. Kirjassa heijastuvat henkilökohtaisten kokemusten lisäksi aikakauden historialliset tapahtumat hyvine ja huonoine vaiheineen."

Avoin ja monipuolinen kertomus eletystä elämästä Neuvostoliitossa. Suomesta rajan taakse pakkokyyditetyt suomalaiset joutuivat elämään ei-toivottuina sielläkin eikä takaisinkaan päässyt. Kuinka sattumanvaraista onkaan ihmisen kohtalo?
Kirjassa sivutaan historian tapahtumia itse elettyinä sekä poliittisten muutosten myötä. Ne antavat raamit tapahtumille, Stalin toimineen tulee tutuksi lukijalle, samoin muut silloisen Neuvostoliiton vaikutushahmot.
Hyvä kirja.

Hannu Lauerma: Huijaus - rohkaisua - johdattelua - psykoterroria

2010-05-01T12:35:00.001+03:00

"Menee se viisaskin vipuun. Ihmisiä voidaan kasvattaa, ohjata ja tukea mutta myös johtaa harhaan. Huijaus on kyseenalaisen johdattelun ja manipuloivan ohjauksen pohdintaa, joka muistuttaa terveen järjen käyttämisen tärkeydestä. Suggestioon ja hämäämiseen perustuvia vaikuttamiskeinoja esiintyy lähihistoriassa ja arkielämässä, jopa päivänpolitiikassa. Perusteellinen, asiantunteva sekä värikäs teos käy läpi niin uskomushoidot, sensaatiouutiset, väkivaltaiset kultit kuin noitatohtoritkin."

Olipa mielenkiintoinen, mutta vaikeaselkoinen kirja! Joko minä olen liian yksinkertainen ymmärtämään ja pysymään kärryillä tai sitten kirja oli oikeasti poukkoileva ja kielellisesti korkealentoinen. Vaikka olenkin ns. alan ihminen, niin pidin kirjaa vaikeana luettavana.
Suosittelen silti sitä luettavaksi, siinä oli monia sangen mielenkiintoisia pohdintoja ihmisten huijaamisesta ja manipulinoinnista.

Bette Bao Lord: Kevätkuu

2010-05-01T12:34:00.002+03:00

Kertomus kiinalaisesta ylhäisöperheestä vuosisadan vaihteessa, siis noin 1890 alkaen. Aluksi oli kummallista, kun kaikki nimet oli käännetty suomeksi, kuten juuri "Kevätkuu", mutta tottuihan siihen. Mielenkiintoinen kirja, ei ole ollut helppoa silloinkaan ihmisen elämä. Kauheaa oli esim. tyttölasten jalkojen sitominen ja raa'at ihmisten tappamiset, syystä jos toisestakin. Keppien päässä huojuvat, irti leikatut ihmisten päät....

Su Tong: Punainen lyhty

2010-05-01T12:33:00.003+03:00

Äkkiä luettu, ohut pieni kirja. Koskettava kertomus 1930-luvun Kiinasta.

Julma ja armoton kuvaus seksuaalisesta valtapelistä rikkaan kiinalaismiehen neljän jalkavaimon kesken. Traaginen tarina.

Klaus Kinski: Tarvitsen rakkautta

2010-05-01T12:32:00.000+03:00

Klaus Kinski: Tarvitsen rakkautta

Kirjassa ei ollut luku-jakoa lainkaan, kaikki vaan yhteen pötköön. Kuvasi ilmeisesti Klaus Kinskin elämää sekin, ylitsepursuavaa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Lapsuuskuvaukset olivat ahdistavan karmeita, aikuisuus ylitsevuotavaa, erotiikka ja seksi päällimmäisinä, lähes pakkomielteen kaltaisina, rakkaus luontoon, eläimiin, lapsiin, sisäiset demoonit, epävakaa luonne.
Tämä "rajun eroottinen, koskettava, kaunis ja kammottava omaelämäkerta" on silti mielestäni hyvä. Auttaa paljon, jos tuntee Klaus Kinskin näyttelijänä, kirja saa itselleen kasvot.
Mielenkiintoinen persoona. Mielenkiintoinen kirja. Kannattaa varautua lähes joka sivulla oleviin eroottisiin kuvauksiin.

Riitta Väisänen, Lea Geselle, Ulla Järvi: Hilmapäivät

2010-05-01T12:28:00.000+03:00

Riitta Väisänen, Lea Geselle, Ulla Järvi: Hilmapäivät

Suurin odotuksi aloitin lukemaan tätä uunituoretta kirjaa. Vaan mikä pettymys se olikaan! Hyvää oli ainoastaan se, että julkisuuden henkilö, miellyttävä Riitta Väisänen, uskalsi asettaa itsensä likoon tämän arkaluontoisen aiheen tiimoilla.
Kirjasta oli tehty tekohauska. Huumori on hieno asia, mutta tekemällä tehty hauskuus ei ole huumoria. Se on kuin ei aiheesta kehdattaisi muuten keskustella, täytyy teeskennellä hauskaa hupia. Niin hauskaa eivät vaihdevuodet todellakaan tuo tullessaan! Asiallinen keskustelu aiheesta huumori silmäkulmassa olisi ollut minulle mieluisampi vaihtoehto.

En siis tykännyt tästä kirjasta ollenkaan. Heppoinen tekele. Julkkiksen nimellä voi näköjään julkaista ihan tökeröäkin tavaraa.

Oma maa omenankukka, vieras maa veripunanen

2010-05-01T12:18:00.007+03:00

Petroskoilainen Ilona Konkka on tallentanut
huomattavan määrän inkeriläisten omakohtaisia
muistelmia karkotuksista ja vainoista 1930 – 1940
lukujen Neuvostoliitossa. Kirjassa 17 inkeriläistä
kuvaa omia kokemuksiaan epäinhimillisissä
olosuhteissa, omanarvontunnosta ja
ihmisrakkaudesta.

Itselläni ei ole sidoksia inkeriläisyyteen, karjalaisuuteen kylläkin, mutta luettuani sattumalta listaa Siperiaan karkoitetuista suomalaisista rikollisista, aloin kiinnostumaan heidän kohtalostaan siellä kaukana Siperiassa. Sattui kirjastossa käsiini tämä kirja, joka myös käsittelee vainoja ja pakkosiirtoja, tosin syyttömien, viattomien ihmisten!

Kovaa on ollut ihmisen elämä kaiken lukemani perusteella. Tämän päivän pienet harmit ja vastoinkäymiset supistuvat omaan mitättömyyteensä kaiken Siperiaan karkoitettujen ihmisten kokemusten rinnalla. Hiukan opin tietämään jotain inkeriläisten historiasta. Aikaisemmin en tiennyt yhtään mitään.

Kirja oli ajoittain raskas luettava siinä olevien murrekertomusten takia, mutta onnekseni kirjassa oli yllin kyllin myös ihan aitoa suomenkieltäkin. Sisällöltään kirja tietenkin oli raskas ja surullinen kokemus, mutta myös voimakas kuvaus ihmisen sitkeydestä, sisukkuudesta ja sietokyvystä.
Kyllä helpolla pääsee tavallinen tallaaja hyvinvointisuomessaan. Olkaamme kiitollisia siitä!

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth

2010-05-01T12:16:00.000+03:00

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas - Adolf Ehrnrooth / Min fader var en ung soldat -Adolf Ehrnrooth

Tietyin varauksin aloitin tämän kirjan lukemisen. Kenraali Ehrnrooth oli koko valtakunnan tunnetuimpia henkilöitä ja lisäksi tämän kotikaupunkini ikioma "julkkis".
Kirja oli kirjoitettu kaksikielisenä, yksi palsta suomeksi ja viereinen palsta ruotsiksi. Kirjan koko 22x28cm oli epäkäytännöllinen luettavaksi sängyssä, lisäksi oli raskas pideltävä, olisi sopinut paremminkin katselukirjaksi kuin luettavaksi. Ehkä kirjan koko symbolisoi suurta miestä?

Positiivista oli kirja itse. Se oli sangen avoin kertomus kenraalin perhe-elämästä. Tyttären näkökulmasta se rakas, hyvä Isä, joka vasta 55-vuotiaana perusti perheen. Isä, joka oli sydämellinen, huolehtiva, vastuuntuntoinen ja toisaalta iäkäs, kaavoihin kangistunut vanha mies. Sotilas, joka ei päässyt sodasta irti milloinkaan. Sotilas, joka kertoi lapsilleen sodan kauhuista kun muutakaan ei isän menneisyydessä ollut ollut. Sotilaan haavoja, ruumiillisia ja henkisiä, joita vanheneva kenraali pohti eläkepäivinään. Sota, joka palasi arkipäivään ja lasten lähelle päivittäin, muodossa jos toisessakin.

Kenraalin lapsista voisi sanoa, että he ovat sodan keskellä kasvaneet, vaikka maailma kodin ulkopuolella eli rauhan aikoja. Surullista.
Lukemisen arvoinen kirja!

Riitta Hildén ja Ulpu Iivari: Suuret ikäluokat luokkakuvassa

2010-05-01T12:15:00.001+03:00

Tuntuu hienolta kuulua johonkin sellaiseen kuin "suuret ikäluokat". Jonain päivänä se on varmaan kirous, kun meitä on niin paljon...
Eipä antanut paljon mitään. En pitänyt yhtään, pettymys. Aiheesta olisi saanut kyllä enemmänkin irti.
Kirja oli täynnä mielenkiinnottomia tarinoita eräistä kohderyhmään kuuluvista julkisuuden henkilöistä. Jaksoin lukea sieltä Anneli Saariston, Liisa Jaakonsaaren ja Markku Keräsen kertomukset. Kuvia ei ollut ollenkaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä kuvia lapsuusvuosilta, kasvuympäristöstä. Tylsää.

Papinlapset, toimittanut Päivikki Antola

2010-04-30T12:11:00.004+03:00

Kirjastosta tilasin tämän kirjan. Aihe on kiinnostava. Omassa tuttavapiirissäni on papinlapsi ja hän sanoi kerran minulle, että papinlapsista tulee joko pappeja tai pakanoita. Siitä lähtien olen miettinyt tätä papinlapseutta. Onko se niin erilainen kasvuympäristö lapselle? Asettaako se liikaa paineita lapsuudelle, jatkuva esimerkkinä oleminen, kiltteyden vaatimus, ovatko ne ne kulmakivet? Vai onko siinä enemmänkin kysymys näiden pappisvanhempien persoonasta?
Mielenkiintoista.
Kirjassa kertovat pappien lapset lapsuudestaan. Selviö on, että erittäin hankalat lapsuudenkertomukset eivät löydy tämän kirjan kansien välistä. Kuka nyt haluaisi tahrata omien vanhempiensa kunnioitetun maineen? Mutta antaa tämä kirja edes välähdyksen teemasta.

Edelliseen vielä lisäten, että yhteinen teema oli jokaisen papinlapsen kertomuksessa, että isä oli paljon poissa kotoa. Niinhän se on, kun tarkemmin ajattelee pappien työaikoja ja ammatin tuomaa kutsumusta työhön aina ja kaikkialla.

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

2010-04-30T12:10:00.003+03:00

Kirja on kirjoitettu vuonna 1947 ja uusintapainos on vuodelta 2005. Kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan keskitysleirillä, josta onnekseen selviytyi hengissä. Karua, eleetöntä kerrontaa. Surullista.

Mitä ovatkaan ne miljoonat ihmiset keskitysleireissä joutuneet kokemaan! Vain ani harva on niistä kertonut ja niin monta hiljaista, ikuisesti vaiettua ihmiskohtaloa.
Mitä on tuntenut ihminen, joka joutuu eroon omaisistaan, ihmisyydestään ja suoraan tai kärsimysten kautta tuhottavaksi? Mitä on tuntenut ihminen, joka on joutunut seuraamaan myös muiden kärsimyksiä omiensa lisäksi?
Mitä on tuntenut ihminen, joka on ollut pakotettu osallistumaan keskitysleirien kauheuksiin?
Mitä on tuntenut ihminen, joka aktiivisesti ja omasta halustaan on osallistunut keskitysleirien toimintaan, tavalla tai toisella?

Emily Wu: Kuin höyhen myrskytuulessa

2010-04-30T12:05:00.001+03:00

Tuli tämäkin kirja nyt luettua. Sitä surullista kertomaa Maon ajoilta.
Mietin tuossa samalla, että Kiina on todella vanhan kulttuurin maa. Kiina oli jo kukoistuksessaan silloin, kun Suomi oli kaiketi vielä jääpeitteen alla!

Luulisi vanhan kulttuurin kasvattaneen ihmistä jalompaan suuntaan, mutta juuri päin vastoin on käynyt! Ihmisellä ei ole mitään arvoa kiinalaisessa yhteiskunnassa, ei tänäänkään, ihmisen julmuus, häikäilemättömyys ja täydellinen empatian puuttuminen on niin räikeää, että suorastaan pelottavaa! Onko ihmislajin kehitys oleva tuollainen kaikissa kulttuureissa? Mitä pidemmälle ihmiskunta kehittyy, sen raadollisemmaksi se muuttuu?

Tässäkin kirjassa, kuten muissa Kiinasta kertovissakin kirjoissa, vähälukuiset tervehenkiset ihmiset joutuvat alistumaan enemmistön mielivaltaan säilyttääkseen edes toivon paremmasta elämästä.

Ken Follett: Die Säulen der Erde

2010-04-30T12:01:00.001+03:00

suom. Ken Follett: Taivaan pilarit

Sain tämän kirjan saksankielisenä appivanhemmiltani ja nyt kahlaan sitä urheasti läpi. Lukeminen on haasteellista, kieli osittain vanhanaikaista ja joitakin sanoja en ole kuuna päivänä kuullutkaan. Mielenkiintoista on kyllä.

Kirja on mukaansa tempaava ja lukemista riittää, sivuja on vaikka huru mykke. Suomenkielisessä versiossa 1008 ja tässä minun kirjassani 1151. Kirjani on melko pientä pränttiä, ihmettelen, että siinä on sivuja enemmän kuin suomenkielisessä.
Kiinnostavaa on sitten joskus verrata näitä kahta käännöstä toisiinsa, aion nimittäin plarata sen suomenkielisen myös läpi, kunhan saan tämän luettua loppuun. Menossa on vasta sivu 429.

Olen jaksanut lukea huolella myös kirkonrakentamisen periaatteet, joidenkin mielestä ne kohdat ovat tosi tylsiä. Minun mielestäni eivät. Tykkään hirveästi tästä stoorista ja jo suren, että kirja päättyy, mitä sitten.......

********

Tuli luettua loppuun. Ihan tyhjä olo juuri nyt, on kai tämä paluu keskiajalta nykypäivään aika pitkä matka...... Uutta kirjaa en aivan heti voi aloittaa, täytyy sulatella tämä paksu oopus ensin. Oli kyllä hyvä kirja, olisin voinut lukea sitä lopun elämääni ja seurata niiden ihmisten eloa siellä Englannissa. Opin valtavasti uusia asioita ja uusia sanoja (olihan saksankieltä).

Ba Jin: Perhe

2010-04-30T11:59:00.001+03:00

" Kiinan kirjallisuuden eläviin suurmestareihin kuuluvan Ba Jinin kuuluisin teos "Perhe" on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ilmestyessään Kiinassa 1931 sen vaikutus oli musertava. Ensi kertaa oli paljastettu suuren feodaalisen perheyhteisön sisäinen maailma, sen hierarkia, orjuuttavat käytöstavat, ihmissuhteet. Ba Jinin kertomus, riipaisevan inhimillinen ja kaunis teos, täyttyy syvistä tunteista, rakkaudesta, vihasta ja tuhon kosketuksesta. Mutta se ilmentää myös uuden sukupolven toivoa ja kamppailua irti kaavoittuneen kulttuurin kahleista. Länsimaiselle lukijalle Ba Jin on avannut ikkunan suljettuun maahan ja sen ihmisen salattuun sisäiseen ajatusmaailmaan. "

Olen lukenut paljon kirjoja Kiinasta, lähinnä Maon ajoilta sekä uudempia Maon aikakauden jälkeisiä kertomuksia. Tämä oli ensimmäinen "vanhaan" aikaan perustuva kirja ja oli aika työlästä eläytyä siihen itselle täysin tuntemattomaan ja vaikeasti ymmärrettävään aikakauteen ja ympäristöön. Sitten kun se sivu sivulta onnistui paremmin, niin sen jälkeen tuntui kuin aina lukiessani aikakone olisi siirtänyt minut sinne kiinalaiselle 20-luvulle.

Suosittelen kirjaa ennenkaikkea kiinalaisuudesta kiinnostuneille lukijoille. Minulle se avasi aivan uuden näkökulman kiinalaisuuteen. On se vaan ollut merkillistä koko Kiinan menneisyys, varmaan myös nykyisyys, vaikeaa ymmärtää.....

Hayden,Torey: Häkkipoika

2010-04-30T11:58:00.001+03:00

Olen lukenut jo monia saman kirjailijan teoksia ja olen pitänyt niistä kaikista. Eivät varmaan ole jokaisen makuun, ehkä täytyy olla tietty ammatillinen kiinnostus aiheisiin tai ainakin lapsiin ja heidän ongelmiinsa. Kirjat eivät ole mitään satuja ja siksi eivät myöskään pääty erityisen onnellisesti. Kertomusten jatko jää hämärän peittoon, kuten yleensäkin elämän varrella tapaamiemme ihmisten.

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä

2010-04-30T11:56:00.001+03:00

Löysin sattumalta tämän jo hiukan vanhan kirjan, joka on vuonna 1983 palkittu huomattavalla englantilaisella kirjallisuuspalkinnolla "The Booker Prize".
Kirja kertoo kapkaupunkilaisesta köyhästä, yksinkertaisesta mustasta miehestä keskellä levotonta ja sotaisaa Etelä-Afrikkaa.
Surullinen, erikoinen kirja, mielenkiintoni pysyi hereillä läpi koko kertomuksen. Useita kysymyksiä tulvi pinnalle, vastauksia ei.

Leila Lehtiranta: Matkalla kodista kotiin

2010-04-30T11:54:00.002+03:00

Luin juuri kirjan "Matkalla kodista kotiin" Sotalapset muistelevat.
Kertoo pieninä pätkinä sota-aikana Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen lasten kokemuksista. Hyvää iltalukemista, koska voi lukea pienissä erissä.
On herättänyt minussa suuren ihailun ja kunnioituksen ruotsalaisia ja tanskalaisia perheitä kohtaan, jotka silloin 1940-luvulla ovat avosylin vastaanottaneet suomalaislapsia ja kohdelleet heitä kuin omiaan. Muutama valitettava poikkeus tietenkin joukossa, kuinkas muuten!
Suosittelen! Kirjastoista löytyy.

Mende Nazer-Damien Lewis: Orja

2010-04-30T11:53:00.001+03:00

Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen.
Siinä mielessä hätkähdyttävää luettavaa, että kertoo nykypäivästä eikä pelkästään yhden tytön elämästä, vaan kohtalotovereita valitettavasti riittää.

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet

2010-04-30T11:51:00.001+03:00

Pitäisi varmaan olla erityisen kiinnostunut politiikasta ja varsinkin USA:n olosuhteista, jotta tämä kirja jaksaisi kiinnostaa. Kun itsellä ei ole tietoa asioista, joita kirja käsittelee, niin on vaikea ymmärtää kaikkea kirjan sisältämää.
Siitä huolimatta kirja on antanut jotain ajattelemisen aihetta nyky-yhteiskunnan ja amerikkalaisuuden ongelmista, sieltä USA:sta Suomikin mallinsa ottaa.
Kirjoittajan huumori ei valkene minulle, olen epätietoinen, milloin on huumoria, milloin vakavaa

Petri ja Kyösti Pietiläinen: Legioonalainen Peters

2010-04-30T11:46:00.000+03:00

Petri ja Kyösti Pietiläinen: Legioonalainen Peters - suomalaisen palkkasoturin muistelmat

Ronskia kieltä, huumorilla kirjoitettu, pidän kirjoitustyylistä. Tuntematon maailma, muukalaislegioona, mielenkiintoista!

jatkona edelliseen

Petri ja Kyösti Pietiläinen: 120 päivää legioonalaiseksi - miten Pietiläisestä tehtiin Peters

Mielenkiintoista, joskin jotain samaa kuin edellisessäkin kirjassa. Pidän Pietiläisen tavasta kertoa asioita, mutta en osaa kyllä itse asettua ammattisotilaan asemaan. Kuinka joku voi haluta palvella muukalaislegioonassa, minkälainen ihminen on ammattisotilas? Mitä Pietiläinen jättää kertomatta? Kuinka henkinen kantti kestää? Suuri mysteeri minulle kaikenkaikkiaan

Raisa Lardot: Russa, russa!

2010-04-30T11:43:00.002+03:00

Kirja kertoo vepsäläisperheen ensi ajoista täällä vieraassa maassa. Se oli aikaa, jolloin ihmisiä vielä lähetettiin rangaistukseksi Siperiaan. Tapahtumat on kerrottu lapsen näkökulmasta.
Olisin lukenut vaikka paksummankin kirjan, kerronta oli sen verran mielenkiintoista ja antoi todentuntuisen kuvan niistä sodanjälkeisistä ajoista.

Raisa Lardot: Pikku äiti

2010-04-30T11:40:00.002+03:00

Pieni kirja äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta. Rohkea, rehellinen kuvaus. Koskettava kaikessa raastavuudessaan.
Suosittelen tyttärille.

Ewa Eerikäinen/Rucinska: Olen muukalainen

2010-04-30T11:39:00.001+03:00

Kirja kertoo puolalaisen maahanmuuttajan omista kokemuksista täällä Suomen maassa avioiduttuaan suomalaisen miehen kanssa.
Mikään lukunautinto kirja ei ole, johtuen kirjoittajan kielellisestä taustasta. Lauseet ovat lyhyitä, niiden muoto hyvin yksinkertainen ja usein hieman outokin. Mutta hyvä, että kirjoittaja on itse kirjansa kirjoittanut eikä ole antanut sitä jonkun sujuvasanaisen syntyperäisen suomalaisen kirjoitettavaksi! Näin välittyy lukijalle ymmärrys siitä, kuinka valtavan vaikea meidän kielemme on ulkomaalaiselle. Puhekielen vaikka hallitseekin, niin kirjoitettu kieli on aivan eri asia osata kirjoittaa oikein ja sujuvasti.

Kirjasta välittyy se ikuinen, jokaisen maahanmuuttajan syvä kaipuu ja ikävä sinne omaan kotimaahan, vaikka kaikki asiat Suomessa olisikin hyvin. Kotimaa on aina kotimaa, vaikka sinne useinkaan ei voi palata.

Guido Knopp: Hitlerin lapset

2010-04-30T11:37:00.002+03:00

Tässä kirjassa ei ole niitä kaikkein kamalimpia juttuja Hitlerin ajoilta. Sen sijaan ihmisen tarvetta kuulua johonkin itseään suurempaan, olla tarpeellinen ja arvostettu, olla osa laumasta. Aivopesua parhaimmillaan.
Jo heti 10-vuotiaasta ammentamaan tietynlaista propagandaa ja siinä sivussa mukavia nuotioiltoja ja musiikin tahdittamia elämyksiä.
Vaikea kuitenkin ymmärtää, mikä mies tämä Adolf Hitler olikaan! Nero? Mielipuoli? Paholainen? ehkä tuo viimeinen.....

Gordon, Noah: Der Medicus

2010-04-30T11:33:00.003+03:00

suom. Lääkärin tie, engl. The Physician

Luin tämän kirjan saksankielisenä. Sain sen taas appivanhemmiltani lahjaksi, kuten aikaisemmin Ken Follett'in Taivaan pilarit.

Ei kyllä kiehdo samalla tavalla kuin tuo Follett'in kirja. Kieliasukin on tässä kirjassa mielestäni liian nykyaikainen kun taas Follett käytti sen aikaisia nimityksiä.
Luin sen kuitenkin loppuun asti, sen verran siitä löytyy hohtoa, mutta pettymys silti.

Se siinä on mielenkiintoista, että tulee perehdyttyä juutalaisiin tapoihin, ne ovat olleet aukko sivistyksessäni. Follett puolestaan perehdytti kirkon rakentamiseen. Oppia ikä kaikki.

Corinne Hoffmann: Valkoinen masai

2010-04-30T10:41:00.002+03:00

"Sveitsiläinen Corinne Hofmann muistelee neljää vuotta, jotka hän vietti Keniassa masaisoturin kumppanina. Seuratessaan suurta rakkautta hän koki taivaan ja helvetin. Rehellinen, hauska, jännittävä ja tervettä itseluottamusta uhkuva tarina kaikkien aikojen eloonjäämisseikkailusta."

Tätä kirjaa lukiessani ensimmäinen ajatukseni oli, että "hullu nainen". Aina uudestaan pulpahtivat nuo kaksi sanaa mieleeni lukiessani eteenpäin. Varsinkin, kun Corinne rahoitti omilla varoillaan tätä hulluutta.

Sveitsiläinen nuori nainen saapuu sulhasensa kanssa Keniaan ja jo lentokentällä hänen katseensa kohtaa alkuasukasmiehen, masain. Se on "rakkautta" todellakin ensisilmäyksellä. Oikeammin hullaantumista. Sveitsiläinen sulhanen sai palata yksin takaisin Eurooppaan ja Corinne aloitti yhteiselämän masainsa kanssa Keniassa alkeellisessa savimajassa.

Kyllä naiset voivat olla "hulluja" enkä väitä, etteikö minullekin olisi voinut noin tapahtua. On varmaan ollut taivaallisen ihanaa voida elää tuo hullaantuminen kokonaisuudessaan myöhäisempään selväjärkiseen hetkeen asti, jolloin tarina jo loppuikin. Eihän tuollainen hullaantuminen voi kestää hamaan hautaan saakka, selvähän se.
Erittäin mukaansatempaava ja lukemisen arvoinen kirja! Suosittelen kirjaa, en elokuvaa.

Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat

2010-03-30T13:17:00.002+03:00

Tämä 7-osainen kirjasarja on kirjastoista saatavilla varastosta tilaten, tuskin löytyy hyllystä.
Kannattaa kyllä nähdä se vaiva, kirjat ovat todella mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia.

Köyhä ruotsalainen maanviljelijä lähtee perheineen Amerikkaan nälkävuosia pakoon paremman elämän toivossa. Jo Atlantin ylitys niihin aikoihin on ollut koettelemus ja sen on kirjailija osannut kuvata niin elävästi, että lukijalla eli minulla oli tunne, että olen mukana matkalla.
Kertomus on arkisen miellyttävää, Amerikan asuttaminen tulee tutuksi, hauskoja kohtauksia on runsaasti ja kirjailija kuvaa mielenkiintoisia ihmistyyppejä todentuntuisesti.
Suosittelen!

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset

2010-03-30T13:14:00.002+03:00

"Eloonjääneiden miesten traumat eivät hävinneet koskaan, ja monet miehet siirsivät traumojaan seuraavallekin sukupolvelle.Sodan jälkeen Suomi maksoi sotakorvaukset, teollistui ja rakensi uudelleen kylät ja kaupungit. Suuret ikäluokat syntyivät sotakokemuksiensa kanssa kamppailevien miesten ja naisten lapsiksi."

Tarttui tämä kirja kirjastosta mukaani. Vähän puhuttu aihe, sodasta on pitkä aika ja vasta nyt on "kissa nostettu pöydälle". Aivan liian myöhään. Valitettavasti.

Hovin vallat, Talonpoika ja hovinherra

2010-03-30T12:30:00.000+03:00

Lempi Jääskeläinen: Hovin vallat
Lempi Jääskeläinen: Talonpoika ja hovinherra

Ihan piti kirjaston varastosta tilata nämä valloittavat kirjat. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Lempi Jääskeläisen kirjoja, mistä lie johtunut. Nyt kun on aikaa eikä työ enää häiritse vapaa-aikaa, niin on aika tehdä kaikenlaista.
Nämä kirjat kertovat talonpojan elämästä 1700-1800 luvun Parikkalassa, Joukion kylästä kotoisin olevan talonpojan tarinan. Kirjat on kirjoitettu paikallisella murteella, minulle se ei ole kovin vierasta ja jaksoin sitä jopa niin hyvin, että on tullut puhuttua ainakin koiralle samalla murteella, mitä sie koira hoi...

Isäni oli lähtöisin juuri samasta Joukion kylästä, mistä kirjatkin kertovat ja se oli vallan ihanaa luettavaa. Minulla on tapana eläytyä voimakkaasti lukemaani ja nyt tein sellaisen aikamatkan esi-isieni elämään, se oli vallan huikeaa. Kuin olisin ihan oikeasti käynyt ja asunut siellä! Wau!

Mukaansa tempaavat ja kunnioitusta herättävä kirjat ajatellen 1800-luvun alun olosuhteissa eläneitä esi-isiämme. Ankaraa, raakaa elämää. Ei ole ollut helppoa olla ihmisenlapsi, silloinkaan.
Suosittelen lukemaan kirjat edellä mainitussa järjestyksessä, tarina jatkuu kirjasta toiseen.

Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia

2010-03-30T12:21:00.006+03:00

"Ensimmäinen ja toinen maailmansota, rotuopit, vuoden 1929 pörssiromahdus, televisio, amerikkalaiset autot ja Berliinin olympialaiset; siinä ajan merkit. Franziska Wolf ei asetu kategorioihin, joilla ihmisiä viime vuosisadan alkupuolella luokiteltiin. Hänet pakotetaan kirurgin kynsiin ja häntä painostetaan asettumaan hänelle varattuun rooliin, mutta keskiluokkaisen perheen kannalta laihoin tuloksin. Wieniläissuvun musta lammas lähetetään uhkaavan skandaalin vuoksi Etelä-Amerikkaan."

Kiehtova kirja. Hyvin erikoinen, juuri siksi kai niin kiehtova. Tykkäsin kovasti.

Kirjassa oli paljon saksankielisiä sanoja, joita ei missään selitellä eikä suomenneta. En osaa arvioida, onko se saksaa taitamattomalle miinusta vai onko ne sanat niin yleismaailmallisia, että kaikki ne ymmärtävät. Kysymys on kuitenkin vain yksittäisistä sanoista ja onhan olemassa sanakirjoja ja sellainen löytyy myös netistä.

Sofi Oksanen: Puhdistus

2010-03-30T12:13:00.001+03:00

Paras kirja vähään aikaan. Hienosti kirjoitettu. En osaa nähdä kirjallisuutta taiteena, mutta tästä kirjasta on sanottava, että lahjakas kirjailija! Pysyyköhän taso jatkossakin? Kirja oli kirjoitettu mielenkiintoisesti nyt-hetkeen ja aina välillä muisteltiin vanhoja, aivan kuten oikeassakin elämässä. Kirjailija oli laittanut lauseisiinsa huomioita, joita ei tule ajatelleeksi, mutta jotka ovat kuitenkin ihan ilmiselviä. Hienoa! Kirjan lukeminen oli vaativaa, haasteellista (ainakin minulle) ja koska eläydyn lukemaani voimakkaasti, oli se myös rankkaa.

Ihmisen raadollisuus, olosuhteiden pakottama oman identiteetin ja ajatusmaailman kieltäminen, alituinen pelko ja ihmisen vähäinen arvo tekivät kirjasta myös vaikean kokemuksen. Kirjan kertomia tapahtumia sattuu koko ajan jossain päin maailmaa. Surullista. Tämä kirja auttoi minua ymmärtämään hieman paremmin virolaisia ja heidän menneisyyttään.

Cris Owen: Valheellinen elämäni

2010-03-30T12:12:00.003+03:00

"Cris Owenin omaelämäkerta on koskettava kuvaus rajusta henkilökohtaisesta tragediasta, elämästä väärässä sukupuolessa. Samalla se on armoton paljastusteos suomalaisesta viihdemaailmasta. Owenin tarina on täynnä tragiikkaa."

Kirjana se oli samaa tasoa kuin joku juorulehden reportaasi, mutta elämäntarinana surullinen, raadollinen. Rikkinäisten ihmisten yritystä selvitä elämästä kunnialla.
Mitä kykenevät rikkinäiset vanhemmat tarjoamaan lapsilleen? Perinnöksi oman rikkonaisuutensa.

Isaac Bashevis Singer: Orja

2010-03-30T11:29:00.000+03:00

Isaac Bashevis Singer: Orja (The Slave 1962)

Aivan mahtava kirja! Ensimmäinen Nobel-kirjailijan kirjoittama kirja, jonka luen.
Kirja oli lumoava, siinä en osannut lainkaan aavistaa, mitä tapahtuman pitää, kaikki tarinassa oli yllätystä. Se kertoo 1600-luvun Puolasta, juutalaisuudesta, taikauskosta, vainosta, köyhyydestä, rakkaudesta. Vaikeaa siinä oli ainoastaan juutalaisuuteen kuuluvat termit, jotka ovat minulle vieraita.